© Copyright: Kuvat:

Visa Hietalahti, Karoliina Ilmarinen, Pekka Lehtonen, Metsähallitus, Pekka Tuuri

. All rights reserved.

Merirokko

Amphibalanus improvisus

  • Synonyymi: Balanus improvisus
  • Ylemmät taksonomiset tasot: Arthropoda (Niveljalkaiset) – Crustacea (Äyriäiset) – Maxillopoda (Leukajalkaiset) – Cirripedia (Siimajalkaiset)
  • Heimo: Balanidae
  • Koko: Suomessa 5–10 mm, muualla jopa 20 mm.
  • Ulkonäkö ja erityispiirteet: Alustalleen kiinnittynyt merirokko näyttää äkkiä katsottuna noin 1 cm kokoiselta kalkkikuorimuodostumalta. Lähemmin tarkasteltuna eläintä ympäröi kaksinkertainen kalkkikuori, jonka ulompi kekomainen osa muodostuu kuudesta vaaleasta kalkkikilvestä. Sisempi kuori koostuu neljästä levystä, joilla eläin voi sulkea vinoneliön tai kapean soikion muotoisen operculumin. Pää ja takaruumis ovat surkastuneet. Keskiruumiissa on kuusi jaoketta, joista jokaisesta lähtee sulkamainen lonkero. Merirokko kiinnittyy alustaan erityisen tyvilevyn avulla. Eläimen kuoltua sisempi ja ulompi kalkkikuori irtoavat, mutta pohjalle jää säteittäisuurteinen tyvilevy. Lajilla on verrattain sileät ja teräväreunaiset kalkkilevyt ja se on ainoa Itämeressä yleisesti elävä siimajalkainen äyriäinen (Cirripedia).
    Merirokon nauplius-toukka muistuttaa hankajalkaisten (Copepoda) nauplius-toukkaa, mutta merirokon toukan tunnistaa kolmiomaisen muodon ja etupään sarvimaisten ulokkeiden avulla.
  • Levinneisyys, elinympäristö ja ravinto: Merirokko on alun perin amerikkalainen laji, ja se on varhaisimpia tunnettuja Itämereen saapuneita vieraslajeja. Ensimmäiset havainnot ovat 1840-luvulta. Lajia esiintyy kaikkialla Itämerellä missä veden suolaisuus on vähintään 3 ‰, joten Perämereltä se puuttuu. Merirokko elää kiinteillä pinnoilla ryhmittäin tai yhdyskuntina vesirajasta noin 15 m syvyyteen, joskus syvemmälläkin. Vesirajan tuntumassa merirokko muodostaa edullisissa olosuhteissa hyvin tiheitä esiintymiä. Sopivassa, virtaavassa ympäristössä merirokko työntää ulos kuusi sulkamaisesti haaroittunutta, karvojen peittämää jalkapariaan ja siivilöi niillä vedestä pieniä eläimiä ja muita ravintohiukkasia. Jalkaparien avulla merirokko saa myös happea. Kasvaessaan se pystyy kääntämään itsensä alustallaan hitaasti paikan päävirtauksen suuntaan, mikä näkyy poisraaputetun eläimen pohjakilven jättämän tähtikuvion kiertymisenä. Jää rajoittaa merirokon esiintymistä lähellä pintaa, mutta laji kestää alhaisia lämpötiloja. Kuitenkin jatkuva alhainen lämpötila (5–10°C) estää lisääntymisen.
  • Lisääntyminen: Merirokko on kaksineuvoinen ja parittelee keväällä joko viereisten yksilöiden tai itsensä kanssa pitkän peniksensä avulla. Haudonnan jälkeen yhdyskunta päästää tuhannet uivat toukat vapaaksi yhtä aikaa. Alkukesällä niitä voi olla vedessä hyvinkin paljon. Aikuisten erittämien hajujen houkuttelemina planktiset nauplius-toukat kiinnittyvät päällään kiinteään alustaan kuten kallioon, kiveen, simpukan kuoreen (usein elävään sinisimpukkaan) ja myös ihmisen tekemiin rakenteisiin kuten laitureihin, poijuihin ja alusten pohjiin. Kasvupaikoillaan toukat ryömivät sopivaan asemaan ja aloittavat muodonmuutoksen. Alustaansa ne kiinnittyvät pysyvästi superliimasäikeillä, jotka koostuvat vettähylkivistä proteiineista.
    Laivoihin kiinnittyneenä merirokko on levinnyt laajasti ympäri maailman.
  • Haitallisuusluokitus: Haitallinen vieraslaji.
Muita lajeja samasta ryhmästä

Seuraa meitä!



Tunnista lajeja!

Sivun alkuun / Top of the page