© Copyright: Kuvat: Jouko Lehmuskallio.
All rights reserved.

Hietaorvokki

Viola rupestris

  • Alalajit: Harjuhietaorvokki (ssp. rupestris), Pahtahietaorvokki (ssp. relicta)
  • Heimo: Orvokkikasvit – Violaceae
  • Kasvumuoto: Monivuotinen ruoho. Juurakko pysty, haaraton.
  • Korkeus: 2–6(–10) cm. Varsi lehdekäs, haarova, tav. tiheään lyhytkarvainen.
  • Kukka: Teriö lievästi vastakohtainen, sininen–vaaleansinipunainen (harvoin valkoinen), n. 1,0–1,5 cm leveä; terälehtiä 5, alimmassa kannus (joka joskus valkoinen). Verholehtiä 5. Heteitä 5. Emiö yhdislehtinen, 1-luottinen. Kukat yksittäin lehtihangoissa, nuokkuvia.
  • Lehdet: Tyviruusukkeena ja varrella kierteisesti, ruodillisia, korvakkeellisia. Lapa munuaismainen–herttamainen, matalaan nyhälaitainen, tiheään karvainen, paksuhko, sinivihreä–tummanvihreä, tyvilovi matalahko. Korvakkeet puikean suikeita, pitkähampaisia.
  • Hedelmä: Lyhytkarvainen, 3-liuskainen kota.
  • Kasvupaikka: Mäen- ja harjunrinteet, mäkilehdot, kalliometsät, hiekkakedot, jyrkänteet (ssp. rupestris); tunturijyrkänteet (ssp. relicta), kalkinsuosija.
  • Kukinta: Touko–kesäkuu (ssp. rupestris); heinä–elokuu (ssp. relicta).
  • Uhanalaisuus: Pahtahietaorvokki on erittäin uhanalainen ja rauhoitettu.

Eri orvokkien – kuten tietysti muidenkin ruohojen – rakenne paljastaa, millaiseen elinympäristöön kukin laji on sopeutunut. Esimerkiksi hietaorvokin lehtien runsas karvapeite on kehittynyt suojaamaan kasvia kuivuudelta, jolle se altistuu aika ajoin paahteisilla ja vettä läpäisevillä kasvupaikoillaan.

Hietaorvokki jaetaan kahteen alalajiin: eteläinen nimialalaji harjuhietaorvokki (ssp. rupestris) on sini- tai tummanvihreä ja sinipunakukkainen, Lapin pahtahietaorvokki (ssp. relicta) on puhtaanvihreä ja sinikukkainen. Harjuhietaorvokki on edelleen jaettu kahteen muunnokseen eli variaatioon, joista toinen on lyhytkarvainen (var. rupestris) ja toinen kalju (var. glaberrima). Hieman harvinaisempi kalju muoto lienee saapunut maahamme pian jääkauden jälkeen idästä ja koillisesta. Myöhemmin, jääkauden jälkeen koettaneen kuivan ilmastokauden aikana kaakosta ja etelästä saapui kauttaaltaan lyhytkarvainen muoto, josta on sittemmin tullut vallitseva. Harjuhietaorvokin levinneisyys painottuu eteläiseen Suomeen, mutta erillisesiintymiä on vielä Koillismaalla ja Enontekiöllä asti, runsaimmillaan se on Etelä-Hämeen ja -Savon alueella.

Pahtahietaorvokki lienee selvinnyt jääkauden ylitse Pohjois-Norjassa jäättöminä säilyneillä rantatuntureilla. Se on kotoperäinen, vain Fennoskandiassa tavattava hietaorvokin alalaji. Pahtahietaorvokin levinneisyysalue on suppeahko: Suomessa sitä kasvaa vain Enontekiön suurtuntureilla, Pikku-Mallalla ja Saanalla, vaikka sitä voi olla mahdollista löytää jostain muualtakin Käsivarren Lapin tunturialueelta. Pahtahietaorvokin tunnetut esiintymät ovat metsänrajan tuntumassa, hieman sen molemmin puolin, kuitenkin aina avoimilla ja valoisilla paikoilla tuntureitten paisterinteillä. Laji suosii kallionrakoja, vyörysoraikkoja ja lohkareikkoja kalkkipitoisella alustalla.

Yhteisillä paikoilla aho-orvokin (lähinnä isoaho-orvokin, V. canina ssp. ruppii) kanssa lajit saattavat risteytyä. Myös metsäorvokin (V. riviniana) kanssa risteymät ovat mahdollisia.

Muita saman suvun lajeja
Muita saman heimon tai alaheimon lajeja

Seuraa meitä!


Tunnista lajeja!

Sivun alkuun / Top of the page