Kuvat: ©Jouko Lehmuskallio
Humala
Humulus lupulus
- Heimo: Humalakasvit – Cannabaceae
- Kasvumuoto: Ruohovartinen köynnös. Juurakko puutunut.
- Korkeus: 1–6 metriä pitkä. Varsi 4-särmäinen, karheakarvainen, karvat alaviistoja.
- Kukka: Kasvi 2-kotinen (hede- ja emikukat eri yksilöissä). Emikukka: kehälehti suomumainen, vihertävänkeltainen. Emiö 2-luottinen, rihmamainen. Emikukinto käpymäinen, kellanvihreä, 2–3 cm pitkä, voimakastuoksuinen, perättömät kukat pareittein kukinnon tukilehtien hangoissa. Hedekukka: kehä säteittäinen, vihertävänkeltainen, n. 5 mm leveä, kehälehtiä 5. Heteitä 5. Hedekukinto pitkäperäinen, monihaarainen, harsu, jopa 10 cm pitkä terttu.
- Lehdet: Vastakkain, pitkäruotisia, korvakkeellisia, lehtiparin korvakkeet yhdistyneet. Lapa 3–5- (harvoin 7-)liuskainen, pienimmissä ehyt, terävästi sahalaitainen, karhea.
- Hedelmä: N. 3 mm pitkä, kehälehden ympäröimä pähkylä.
- Kasvupaikka: Merenranta-, järvenranta- ja puronvarsilehdot. Emikasvi myös viljelyjäänteenä pihoilla, raunioilla, pensaistoissa asutuksen lähistöllä.
- Kukinta: Heinä–elokuu.
Oluesta voi tunnetusti tulla humalaan, mikä ei kuitenkaan johdu juoman mausteena käytetystä humalasta. Mallasjuomaan lisättävät ”humalankävyt” ovat kasvin emikukintoja, joiden nystykarvat muodostavat karvaita hartseja. Nämä antavat olueen sen luonteenomaisen maun, estävät pilaantumista ja kirkastavat juoman. Humalaa on viljelty paitsi panimoteollisuuden käyttöön, myös rohdoskasviksi ja kuitujen tuottamiseksi. Humalan kukinnot olivat Ruotsinvallan aikana veronmaksuväline ja talonpojilla oli lakisääteinen humalanviljelypakko aina vuoteen 1915 asti. Aikoinaan lähes joka torpan ja töllin pihapiirissä seisoi humalasalko. Myöhemmin kaupallisten olutpanimojen humalistoissa saattoi olla jopa satoja seipäitä – suomalainen vastine Etelä-Euroopan viinitarhoille. Nykyisin suomalainen olutteollisuus käyttää tuontihumalaa, eikä kasvia näe kovin usein koristeköynnöksenäkään.
Humala kuuluu kuitenkin Etelä- ja Keski-Suomen ranta- ja puronvarsilehtojen alkuperäiskasvistoon. Se kiertyy puunrungoista tukea hakiessaan aina vasemmalle eli myötäpäivään, kaikki muut köynnöstävät luonnonkasvimme kiertyvät puolestaan oikealle. Humala on levinnyt monesti entisen tai nykyisen asutuksen piiristä lähimetsiin, joten luonnonesiintymien erottaminen viljelykarkulaisista on vaikeaa. Hedeyksilön löytäminen on varma merkki esiintymän alkuperäisyydestä: viljelyssä on ollut vain emikasveja, eikä hedeyksilöitä istutettu humalatarhan lähimaillekaan, sillä kukkien pölytys heikensi sadon laatua. Eteläisillä rannikkoalueilla köynnöstää useimmiten sekä hede- että emikasveja: monilla sisämaan kasvupaikoilla sen sijaan esiintyy vain toista sukupuolta, eikä siemeniä synny. Pohjoisimmat erillisesiintymät ovat ikivanhoja jäänteitä ajalta, jolloin paikalla on ollut merenrantalehto. Sisämaan humalaesiintymien syntyhetket ajoittuvat aikaan, jolloin Suomen rantoja huuhteli vielä nykyistä Itämerta edeltänyt Litorinameri, jopa 7000–8000 vuoden päähän. Uskomatonta mutta totta, silloin itänyt humalayksilö kiipeilee vielä nykypäivänäkin sinnikkäästi lepänrunkoja pitkin – se oli vuosituhansia vanha jo silloin kun Suomen kansa riimitteli Kalevalaan ”ohrasta oluen synty, humalasta julki juoman”.
