Pulleakurjenherne, A. cicer Pulleakurjenherne, A. cicer Pulleakurjenherne, A. cicer

© Copyright: Kuvat: Jouko Lehmuskallio.
All rights reserved.

Imeläkurjenherne

Astragalus glycyphyllos

  • Heimo: Hernekasvit – Fabaceae (Leguminosae)
  • Kasvumuoto: Monivuotinen ruoho. Rennosti ryömivä.
  • Korkeus: 50–120 cm. Varsi koheneva, kulmikkaasti mutkikas, särmikäs, kalju.
  • Kukka: Teriö vastakohtainen, likaisen vaaleankeltainen, 10–15 mm pitkä, perhomainen (terälehtiä 5, joista ylinnä purje, sivuilla siivet, alinna kahdesta terälehdestä muodostunut venho), venho usein muita osia tummempi. Verhiö kalju, 5-liuskainen, liuskat kapeita. Heteitä 10, palhot yhdistyvisiä. Emiö 1-lehtinen ja 1-luottinen. Kukinto tiheä, 5–15-kukkainen terttu. Kukkaperä noin puolet tukilehtien pituudesta.
  • Lehdet: Kierteisesti, ruodillisia, korvakkeellisia. Lapa parilehdykkäinen, 3–7-parinen, päätölehdykkäinen. Lehdykät 2–4 cm, leveänsoikeita–puikeita, tylppiä, ehytlaitaisia. Korvakkeet puikeita, teräväkärkisiä.
  • Hedelmä: 2–4 cm pitkä, käyrä, kapea, teräväkärkinen, 2-lokeroinen, monisiemeninen, riippuva, avautumaton palko.
  • Kasvupaikka: Valoisat metsänreunat, painolastipaikat, tienvarret.
  • Kukinta: Kesä–heinäkuu.
  • Uhanalaisuus: Äärimmäisen uhanalainen, rauhoitettu koko Suomessa.

Suomessa imeläkurjenhernettä tavataan luonnonvaraisena vain paikoin Lounais-Suomessa. Euroopassa lajia on viljelty karjan rehukasviksi. Imeläkurjenherneen suomalainen nimi on ainakin alkuosaltaan totuuden mukainen. Sen lehdet maistuvat aika makeilta, ehkä jonkin verran lakritsalta. Myös tieteellinen nimi glycyphyllos viittaa tähän makeaan makuun; glyks tarkoittaa makeaa ja phyllos lehteä. Englanninkielinen lajinimi, Liquorice milkvetch kertoo lakritsan mausta. Makeisteollisuudessa käytettävä lakritsi on kuitenkin yleensä peräisin lakritsikasvista (Glycyrrhiza glabra), joka sekin kyllä kuuluu hernekasvien heimoon. Kurjenherneiden juuria on käytetty etenkin kiinalaisessa lääketieteessä mm. astmaan, mutta suosittelemme kurjenherneiden lääketieteellistä hyödyntämistä vain kurjille (tarkoitamme tietysti lajin nimeen viittaavaa lintulajia).

Jos imeläkurjenherneen löytää kasvireissullaan kukkivana, sitä pienen tutkinnan jälkeen tuskin voi sekoittaa muihin keltakukkaisiin hernekasveihimme, pulleakurjenhernettä ja peuranvirnaa (A. frigidus) lukuun ottamatta. Niittynätkelmän (Lathyrus pratensis) lehdet ovat 2-lehdykkäisiä ja kärhellisiä, rohtomesikkä (Melilotus officinalis) ja mailaset (Medicago) ovat 3-lehdykkäisiä, maitteillamme (Lotus) lehdyköitä on vain 2 paria + päätölehdykkä, ja masmaloiden (Anthyllis) kukinta on selkeästi pallomainen terttu. Peuranvirna on pystyvartisempi ja sen palko on 1-lokeroinen ja ennen kaikkea, se on pohjoinen laji, eikä yhteisiä kasvupaikkoja Suomessa ole – ainakaan vielä.

Pulleakurjenherne

Astragalus cicer

Meillä vain satunnaisesti tavattava pulleakurjenherne vaaleankeltaisine kukkineen muistuttaa kukkivana aika paljon imeläkurjenhernettä. Pulleakurjenherneen lehdykkäparien lukumäärä on suurempi, 8–12, lehdykät ovat kapeampia, kukinto on pidempi ja verhiö mustakarvainen (imeläkurjenherneellä kalju). Hedelmävaiheessa lajien erottaminen on helppoa; pulleakurjenherneen palko on nimensä mukaisesti pullea, lyhyt (noin 1,5 cm) ja karvainen.

Muita saman suvun lajeja
Muita saman heimon tai alaheimon lajeja

Seuraa meitä!

Tunnista lajeja!

Sivun alkuun / Top of the page