© Copyright: Kuvat: Jouko Lehmuskallio.
All rights reserved.

Isotakiainen

Arctium lappa

  • Heimo: Asterikasvit – Asteraceae (Mykerökukkaiskasvit – Compositae), alaheimo Carduoideae
  • Kasvumuoto: 2-vuotinen ruoho. Vankkajuurinen.
  • Korkeus: 90–200 cm. Varsi haarova, karhea, tav. niukkakarvainen.
  • Kukka: Kukat muodostavat 3,5–4 cm leveitä, kehtosuomujen suojaamia kukkamaisia mykeröitä. Mykerön laitakukat puuttuvat, kehräkukat punaisia (harvoin valkoisia), torvimaisia. Heteitä 5. Emiö yhdislehtinen, 1-vartaloinen, 2-luottinen. Kehto miltei pallomainen, litteähkö, kypsänä avoin, (lähes) kalju. Kehtosuomut limittäin monena rivinä, pitkiä, harittavia, kapeansuikeita, jäykkiä, vaaleanvihreitä, kelta- ja koukkukärkisiä. Mykeröt huiskilomaisina ryhminä.
  • Lehdet: Kierteisesti, ruodillisia. Lapa kolmiomainen–leveänpuikea, tav. herttatyvinen, nirhalaitainen, alta vaaleanharmaan huopakarvainen.
  • Hedelmä: Litteähkö, hieman käyrä, harmaanruskea, mustankirjava pähkylä, jonka kärjessä lyhyitä, keltaisia väkäshaivenia.
  • Kasvupaikka: Pihat ja tienvarret vanhan asutuksen piirissä, myös kaatopaikat ja myllyalueet.
  • Kukinta: Heinä–syyskuu.

Takiaiset viihtyvät parhaiten ihmisen muokkaamilla paikoilla. Isotakiainen on meillä suorastaan herraskainen, sillä se suosii vanhoja kaupunkeja ja kartanoita, muodostaen kasvustoja niiden kujanteille ja pihapiireihin. Usein esiintymät ovat hyvinkin pieniä, käsittäen vain joitakin kymmeniä yksilöjä. Isotakiainen levittäytyy jossain määrin myös nykykaupunkien pihoille ja kadunvarsille, joskin rakennustoiminta ja päällystystyöt vähentävät jatkuvasti lajille soveliaita joutomaa-alueita. Suomeen isotakiainen on levinnyt jo varhain, mikä näkyy sen tavasta keskittyä nimenomaan vanhojen asutuskeskusten piiriin.

Isotakiainen oli ennen tärkeä rohdoskasvi, jota on saatettu siirtää myös aivan tarkoituksella uusille kasvupaikoille. Etelä-Euroopassa sen juuresta tehdään vieläkin uutetta, jolla hoidetaan ulkoisesti ihotauteja, kuten finnejä, aknea ja paiseita. Myös lehtien sanotaan vaikuttavan antibakteerisesti, ja niitä voi käyttää kääreenä ihottumiin. Takiaisille on tyypillistä koota vuosi, joskus montakin, vararavintoa juurakkoon ennen kukintaa. Pitkälle Aasiaan ulottuvan levinneisyysalueensa itäpäässä isotakiaisesta on jalostettu paksujuurakkoinen ravintokasvi, jota käytetään hieman samaan tapaan kuin meilläkin juureksena tuttua mustajuurta (Scorzonera hispanica). Suomessa isotakiaisen minkäänlainen hyödyntäminen lienee olematonta, ja se on kerättäväksi melko harvinainenkin. Eniten sitä on jäljellä Hämeenlinnan seudulla.

Isotakiaisen tuntee (yleensä lähes) seitittömistä, huiskiloina sijaitsevista mykeröistään ja mykerösuomujen keltaisista koukkukärjistä. Isotakiaista paljon yleisempi on samankokoinen seittitakiainen (A. tomentosum), jonka mykeröt ovat seittikarvojen runsaasti verhoamia sekä hieman pienikokoisempi pikkutakiainen (A. minus). Yhdessä kasvaessaan takiaiset risteytyvät helposti ja osa isotakiaisen kasvustoissakin voi olla eri sekamuotoja. Kaikki meidän takiaisemme ovat kelpo villiyrttejä, joten hyödyntämismielessä niiden tarkka määritys ei ole välttämätöntä.

Kuorimalla paras

“Kuoritun, keitetyn varren maku on miellyttävä ja hienostunut.”
“Kuori varret huolella, paloittele lautaselle sopiviksi ja keitä merisuolalla ja sitruunalla maustetussa vedessä kunnes se on al dente, noin 5 minuuttia riippuen takiaisen varren paksuudesta.”
Otteet Sami Tallbergin Villiyrtti -keittokirjasta

Muita saman suvun lajeja
Muita saman heimon tai alaheimon lajeja

Seuraa meitä!

Tunnista lajeja!

Sivun alkuun / Top of the page