ssp. norvegica ssp. norvegica

© Copyright: Kuvat: Jouko Lehmuskallio.
All rights reserved.

Isotalvikki

Pyrola rotundifolia

  • Alalajit: Etelänisotalvikki (ssp. rotundifolia), Pohjanisotalvikki (ssp. norvegica)
  • Heimo: Kanervakasvit – Ericaceae,
    (aiemmin Talvikkikasvit – Pyrolaceae)
  • Kasvumuoto: Monivuotinen ruoho. Maarönsyllinen.
  • Korkeus: 10–30 cm. Varsi kalju, joskus punertava.
  • Kukka: Teriö avoimen kellomainen–säteittäinen, valkoinen–vihertävänvalkoinen–kellanvalkoinen, 8–12 mm leveä; terälehtiä 5. Verhiö 5-liuskainen, liuskat kapeita. Heteitä 10. Emiö yhdislehtinen, 1-vartaloinen, 1-luottinen, vartalo punainen–kellanpunainen, käyrä, kukasta ulkoneva. Kukinto pysty, tav. yli 10-kukkainen terttu, kukat nuokkuvia.
  • Lehdet: Tyviruusukkeena, ruodillisia, talvehtivia. Ruoti siipipalteeton, lapaa lyhyempi–pitempi. Lapa pyöreä–pitkänpyöreä–pyöreänpuikea, lähes ehyt–nyhälaitainen, paksuhko, sileä, nahkea. Varsilehdet huomaamattomia, tuppimaisia–suomumaisia, kierteisesti.
  • Hedelmä: 5-liuskaisesti avautuva, nuokkuva kota.
  • Kasvupaikka: Tuoreet ja lehtomaiset kangasmetsät, lehdot, rehevät korpimetsät, letot, tunturikoivikot ja -paljakat. Pohjanisotalvikki on kalkinsuosija.
  • Kukinta: Kesä–elokuu.

Kymmenien muiden suomalaisten kasvilajien tapaan isotalvikistakin tunnetaan oma pohjoinen muotonsa, isotalvikin tapauksessa omaksi alalajikseen erotettu. Kyse ei ole pohjoisten kasvupaikkojen aiheuttamasta muuntelusta, vaan syyt löytyvät kaukaa menneisyydestä. Mannerjään sulaessa reilu 10.000 vuotta sitten Suomen kamara oli aluksi täysin kasviton. Kasvit levisivät Suomeen pääasiassa kahta reittiä, kaakosta Laatokan molemmin puolin ja idästä Vienanmeren suunnalta. Ensin neitseellisen maan kansoittivat tundran kasvit, niitä seurasivat arolajit ja viimeisenä metsien lajisto. Pohjois-Suomi sai kasvinsa pääasiassa idästä, etelässä vallitseva leviämissuunta oli kaakko. Eri paikoissa jääkauden yli talvehtineita isotalvikkeja erotti aluksi laaja aro, jota nämä metsäkasvit eivät pystyneet ylittämään. Vuosituhansia kestäneen eron aikana kasvit kehittyivät hieman eri suuntiin ja erinäköisiksi. Mitään lisääntymisesteitä alalajien välille ei kuitenkaan ehtinyt muodostua. Kun metsä lopulta kuroi umpeen aukon, kohtasivat talvikit ja alkoivat jälleen risteytyä. Alalajien välimuotoja on runsaasti etenkin Lapin eteläosissa ja Kainuussa. Isotalvikin hieman kielontuoksuiset kukat ovat medettömät, joten kukat ovat vallitsevasti itsepölytteisiä, eivätkä kannat sekoitu kovin tehokkaasti edes yhdessä kasvaessaan. Kasvullinen lisääntyminen maarönsyjen avulla on myös tehokasta.

Sekä eteläinen etelänisotalvikki että Pohjois-Suomessa yleisempi pohjanisotalvikki on helppo tunnistaa isotalvikiksi avonaisista kukista pilkistävän käyrän ja punertavan emin vartalon perusteella. Pohjanisotalvikin lehdet ovat suhteessa pienehköt, ruoti lyhyt, teriö vihertävänvalkoinen ja kukat suhteessa suuremmat. Isotalvikki on lehtomaisten kankaiden indikaattorilaji.

Pyrola suvun talvikit (pikku-, kello-, iso- ja keltatalvikki) muistuttavat aika paljon toisiaan. Pikkutalvikilla teriö on pallomainen, kellotalvikilla kellomainen, molemmilla vartalot ovat suoria (kellotalvikilla se voi olla vinossa) ja se on hiukan pidempi. Iso- ja keltatalvikilla teriöt ovat avoimia (avoimen kellomaisia) ja vartalot ovat mutkaisia, isotalvikilla hiukan pidempiä. Isotalvikilla teriö on valkoinen, keltatalvikilla vihertävän keltainen. Isotalvikki on nimensä mukaisesti kookkaampi.

Muita saman suvun lajeja
Muita saman heimon tai alaheimon lajeja

Seuraa meitä!



Tunnista lajeja!

Sivun alkuun / Top of the page