© Copyright: Kuvat: Jouko Lehmuskallio.
All rights reserved.

Isovesiherne

Utricularia vulgaris

  • Heimo: Vesihernekasvit – Lentibulariaceae
  • Kasvumuoto: Monivuotinen ruoho. Juureton, vapaasti keijuva vesikasvi.
  • Korkeus: 20–200 cm pitkä. Kukintohaara 10–25 cm korkea.
  • Kukka: Teriö vastakohtainen, tummankeltainen, joskus punaviiruinen, 12–20 mm pitkä, yhdislehtinen, 2-huulinen, kannuksellinen. Ylä- ja alahuuli ehyet, alahuuli satulamainen, sen tyvellä oleva pullistuma sulkee teriön tiukasti, kannus alaviisto, 6–9 mm pitkä. Verhiö 2-huulinen. Heteitä 2. Emiö yhdislehtinen, 1-vartaloinen, 2-luottinen. Kukinto 5–10-kukkainen terttu kukintovanan latvassa. Usein niukasti kukkiva.
  • Lehdet: Kierteisesti. Lapa kapealiuskainen, liuskat rihmamaisia, tummanvihreitä–ruskeita–punertavia, liuskojen kärjessä vaihtelevankokoisia pyyntirakkuloita.
  • Hedelmä: Pallomainen, nystyinen, epäsäännöllisesti avautuva kota.
  • Kasvupaikka: Järvien, jokien ja murtovesilahtien poukamat ja perukat, allikot, lammet, joet, ojat, kaivannot, tekojärvet.
  • Kukinta: Heinä–elokuu.

Vesiherneet ovat vedessä vapaasti keijuvia tai märällä muta-alustalla makaavia vesikasveja, joista vedenpinnan yläpuolelle nousevat vain kukinnot. Yhdelläkään vesihernelajilla ei ole varsinaisia juuria, eivätkä ne useimmiten ankkuroidu mitenkään pohjaan. Juuristoon puuttuessa ravinteiden hankkimisen tehtävä on langennut lehdille. Useimmat vesiherneet leventävät leipäänsä pyydystämällä pieneliöitä pyyntirakkuloiksi muuttuneilla lehtiliuskoillaan. Isovesiherneellä näitä ansoja voi olla jopa satoja yhdessä versossa. Vesiherne kehittää pyyntirakkuloihin alipaineen pumppaamalla niistä aktiivisesti vettä ulos. Pyydyksen suulla on karvoja, jotka erittävät pikkueläimiä houkuttelevaa limaa. Herkät liipasinkarvat puolestaan laukaisevat ansan: rakkulan suulla oleva läppä avautuu sisäänpäin ja vesivirta imaisee saaliin mukaansa silmänräpäyksessä. Pyydyksen sisäpinnan tähtikarvat erittävät ruoansulatusaineita, jotka muuttavat saaliin kudokset kasville käyttökelpoiseen muotoon. Pyyntirakkulat ovat harvoin tyhjiä, yleensä niissä on saalistettuja vesikirppuja, hankajalkaisia ja sääsken toukkia, mutta myös kasviperäistä ravinnetta kuten siitepölyä ja levää.

Vesiherneen kukka muistuttaa paljon keltakannusruohon (Linaria vulgaris) kukkaa, vaikka kasvit eivät lähisukulaisia olekaan. Molempien kukkien sisäosat ovat kuitenkin hyvin suojattu, keltakannusruoho varjelee ennen muuta mesivarastoaan pölyttäjäksi sopimattomilta hyönteisiltä, vesiherne siitepölyään vesiroiskeilta. Vesiherneillä on syksyisin versojen kärjissä kylmää kestäviä talvehtimissilmuja, jotka irtoavat ennen talvea ja joista kehittyy seuraavana kautena uusia kasviyksilöitä.

Vesiherneiden koko ja ulkomuoto voivat vaihdella paljon ympäristötekijöiden mukaan. Tulkinnasta riippuen Suomessa kasvaa 5–7 vesihernelajia, joista kolme on yleisiä koko maassa. Isovesiherne on runsaimmillaan rehevissä vesissä, jopa luotaantyöntävän likaisissa allikoissa ja kaivannoissa. Hentoinen, vaaleanvihreä pikkuvesiherne (U. minor) painottuu karumpien vesistöjen, pikkulampien ja soiden rannoille. Rimpivesiherne (U. intermedia) kasvaa nimensä mukaisesti soiden rimpien ja märkien rantaniittyjen matalassa vedessä.

Kaikkiruokaisuus on terveellistä

Vesiherneitä on pidetty sellaisina lihansyöjäkasveina, joille kelpaa ravinnoksi vain eläinpohjainen ateria (esim. vesikirput). Uusimpien tutkimusten mukaan (Annals of Botany, 2014) vesiherneiden pyyntirakkuloiden sisällöstä suurin osa onkin kasviperäistä. Ja vielä niin, että parhaat yksilöt ovat ne, joiden ravinto on puoliksi kasvi- ja puoliksi eläinpohjaista. Kyseisen tutkimuksen mukaan pyyntirakkulat avautuvat hiljalleen myös silloin, kun ne eivät tunne vesikirppujen aiheuttamaa värinää. Tällöin lähellä olevat siitepöly- ja levähiukkaset ajautuvat rakkuloihin päätyen ravinnoksi.

Muita saman heimon tai alaheimon lajeja

Seuraa meitä!



Tunnista lajeja!

Sivun alkuun / Top of the page