© Copyright: Kuvat: Jouko Lehmuskallio.
All rights reserved.

Kellosinilatva

Polemonium acutiflorum

  • Lat. synonyymi: Polemonium caeruleum ssp. acutiflorum
  • Heimo: Sinilatvakasvit – Polemoniaceae
  • Kasvumuoto: Monivuotinen ruoho.
  • Korkeus: 25–50 cm. Varsi haaraton, alaosasta kalju, yläosasta pitkäkarvainen, myös nystykarvainen.
  • Kukka: Teriö leveän kellomainen, sininen–sinipunainen (harvoin valkoinen), 15–20 mm leveä, yhdislehtinen, syvään 5-liuskainen. Liuskat soikeita, suippokärkisiä, laidasta ripsikarvaisia, nielu karvainen. Verhiö 5-liuskainen. Heteitä 5. Emiö yhdislehtinen, 1-vartaloinen, 3-luottinen. Kukinto niukkakukkainen terttu.
  • Lehdet: Kierteisesti, alimmat lehdet ruodillisia, ylemmät lyhytruotisia, ruoti särmikäs, kouruinen, reunoilta karvainen tai joskus lähes kalju. Lapa parilehdykkäinen, alimmat lehdet tav. enintään 8-parisia, päätölehdykällisiä. Lehdykät suikeita–kapean puikeita, suippo- ja teräväkärkisiä, ehytlaitaisia, kaljuja. Lehdykät toisistaan erillään.
  • Hedelmä: Pyöreähkö, kellertävä, 3-lokeroinen kota.
  • Kasvupaikka: Niityt, pensaikot, puronvarret, joenrannat, tienvarret, rauniot, vanhat savottakentät.
  • Kukinta: Heinä–elokuu.

Kellosinilatva levisi Pohjois-Suomeen joskus viime jääkauden päätyttyä, mutta lajin alkuperästä on vallalla erilaisia käsityksiä. Yhden teorian mukaan kasvi olisi säilynyt jossain Norjan rannikon jäättömänä pysyneellä alueella ja siirtynyt sieltä nykyisille kasvupaikoilleen. Toisen teorian mukaan kasvi olisi levinnyt etelästä vetäytyvien jäämassojen jäljessä. Kellosinilatva lienee luonnontilaisessa Lapissa ollut niukahko tuntureiden alapaljakan, tulvaniittyjen ja lettosoiden laji. Vielä 1900-luvun alussa luonnonniityiltä tehtiin heinää kotieläinten appeeksi ja heinän mukana levisivät myös kellosinilatvan ja muiden niittykasvien siemenet ihmisasutuksen piiriin. Lajin nykyisistä sijoista suurin osa on vähitellen luonnontilaan palaavia entisiä niittyjä, kauppa- ja asuinpaikkoja, savottakenttiä tai tienvarsia. Kellosinilatva muistuttaa menneistä ajoista, vaikka erämaakämpästä olisi jäljellä pelkkä maatuva hirsikehikko. Kellosinilatvalle riittäisi kyllä uutta kasvutilaa vallattavaksi maanteiden penkoilla, mutta ainakaan toistaiseksi se ei ole oikein onnistunut leviämään nykyihmisen luomille kasvupaikoille.

Kellosinilatvan nimi tulee sen kissankellomaisista kukista. Sinilatvan teriö on kuitenkin paljon syvempään liuskainen kuin kellokasveilla (Campanulaceae) ja siten vaikuttaa lähestulkoon erilehtiseltä. Kellosinilatvan lähisukulainen lehtosinilatva (P. caeruleum) on hyvin samannäköinen – aiemmin ne on luettu saman lajin alalajeiksi, eikä lajikysymys ole kaikkien mielestä edelleenkään täysin selvä. Lehtosinilatva on luonnonvaraisena harvinainen ja eteläinen lehtokasvi, mutta sitä viljellään yleisesti koristekasviksi myös Lapissa. Puutarhoista kasvi siirtyy helposti luontoon ja päinvastoin. Lehtosinilatvalla on runsaammin kukkia, ne pienempiä ja laakeamman maljamaisia, terälehdet ovat yleensä ripsireunattomia. Lehtosinilatvan varsi on myös yläosastaan lyhytkarvainen, kellosinilatvan varren yläosa on pitkä- ja nystykarvainen. Lehtosinilatvan lehdissä on lisäksi enemmän lehdyköitä ja ne koskettavat usein reunasta toisiaan.

Muita saman suvun lajeja
Muita saman heimon tai alaheimon lajeja

Seuraa meitä!

Tunnista lajeja!

Sivun alkuun / Top of the page