© Copyright: Kuvat: Jouko Lehmuskallio, Kari Pihlaviita. All rights reserved.

Keltatalvikki

Pyrola chlorantha

  • Heimo: Kanervakasvit – Ericaceae,
    (aiemmin Talvikkikasvit – Pyrolaceae)
  • Kasvumuoto: Monivuotinen ruoho. Maarönsyllinen.
  • Korkeus: 10–30 cm. Varsi kalju, tav. punainen.
  • Kukka: Teriö leveän kellomainen, kellanvihreä, 8–12 mm leveä; terälehtiä 5. Verhiö 5-liuskainen, liuskat kolmiomaisia. Heteitä 10. Emiö yhdislehtinen, 1-vartaloinen, 1-luottinen, vartalo vihertävä,
    käyrä, kukasta ulkoneva. Kukinto pysty, alle 10-kukkainen terttu, kukat nuokkuvia.
  • Lehdet: Tyviruusukkeena, ruodillisia, talvehtivia. Ruoti siipipalteeton, lapaa pitempi. Lapa pyöreä, 1,5–2,5 cm, nyhälaitainen, nahkea, tummanvihreä, vaaleasuoninen. Varsilehdet huomaamattomia, kierteisesti, hyvin pieniä, suomumaisia.
  • Hedelmä: 5-liuskaisesti avautuva, nuokkuva kota.
  • Kasvupaikka: Kuivahkot kangasmetsät, harjut, vaarat.
  • Kukinta: Kesä–heinäkuu.

Kasvien nimet saattavat olla toisinaan hieman harhaanjohtavia: keltatalvikkikin on usein varreltaan pikkutalvikkiakin (P. minor) pienempi. Nimet viittaavat tässä tapauksessa kukkien kokoon ja väriin. Pikkutalvikin pallomaiset kukat ovat pienimmät varsinaisten talvikkien suvussa ja lienevät useimmiten itsepölytteisiä; keltatalvikin avoimet kukat ovat vihertävänkeltaisia, mutta niissäkään ei ole mettä eikä näin ollen juurikaan pölyttäjähyönteisiä. Talvikkilajien erottaminen on helpointa kukkivana – varsinaisista talvikeista pikku-, iso- (P. rotundifolia) ja kellotalvikin (P. media) erottaminen pelkkien ruusukkeiden avulla vaatii jo kohtuullisesti kokemusta. Kokeneempi kasviharrastaja saattaa tunnistaa keltatalvikin kukattomanakin sen leipälapion mallisten, tumman oliivinvihreiden lehtien ja punaisen varren avulla. Kukkivan yksilön tunnistaminen on helpompaa, keltatalvikin kukka on kellertävä (vaikka nimi ruotsiksi onkin grönpyrola – vihertalvikki – ja tieteellinen lajinimi clorantha – vihreäkukkainen). Muilla talvikeillamme kukat ovat valkoisia (kellotalvikilla voivat olla punertavia).

Hyvän keltatalvikkimaaston voi tunnistaa aloittelevakin kasviharrastaja: kuiva tai tuore, hyvin lämpiävä, mieluiten vanhapuustoinen kangasmetsä, jossa on yhtenäisiä, vähäkasvisia sammalmattoja. Rönsyillään kasvi saattaa muodostaa tavallisesti selviä, pieniä laikkukasvustoja. Keltatalvikki on yleisimmillään Etelä-Suomessa ja harvinaistuu pohjoista kohti: Kainuussa se kasvaa enää paikoin, mutta pohjoisimmat esiintymät ovat selvästi Lapin puolella Kolarissa ja Inarissa.

Talvikkien nimi juontuu näiden kasvien nahkeista, vihreinä talvehtivista lehdistä. Kaikkien talvikkilajien lehtien alapinnalta voi löytää keltaisia, verkkomaisia laikkuja. Ne ovat etenkin Etelä- ja Keski-Suomessa kasvia vaivaavan kuusentalvikkiruosteen itiöpesäkkeitä. Tämä hyvin yleinen kasvitauti talvehtii väli-isännässään talvikissa ja turmelee keväisin pääisäntänsä kuusen käpysatoa. Sienitauti saattaa tuhota kuusen siemensadon täysin laajoilla alueilla jopa useana vuonna peräkkäin.

Muita saman suvun lajeja
Muita saman heimon tai alaheimon lajeja

Seuraa meitä!



Tunnista lajeja!

Sivun alkuun / Top of the page