© Copyright: Kuvat: Jouko Lehmuskallio.
All rights reserved.

Ketokeltto

Crepis tectorum

  • Alalajit: Kallioketokeltto (ssp. tectorum), Pahtaketokeltto (ssp. nigritula)
  • Heimo: Asterikasvit – Asteraceae (Mykerökukkaiskasvit – Compositae), alaheimo Cichorioideae
  • Kasvumuoto: 1- tai 2-vuotinen ruoho.
  • Korkeus: 10–40 cm. Varsi usein yläosasta runsashaarainen, jokseenkin kalju, lehdekäs. Maitiaisnesteinen.
  • Kukka: Kukat muodostavat 1–2 cm leveitä, kehtosuomujen suojaamia kukkamaisia mykeröitä. Mykerön kukat kalvakankeltaisia, kielimäisiä, kärjestä 5-hampaisia. Heteitä 5. Emiö yhdislehtinen, 1-vartaloinen, 2-luottinen. Kehtosuomuja 2 riviä, ulommat lyhyitä, siirottavia, usein eripituisia, sisemmät paljon pitempiä, tasapitkiä, lähes tasasoukkia, usein nystykarvaisia, joskus mustahkoja (ssp. nigritula). Mykeröt huiskilomaisena ryhmänä tai isoja mykeröitä vain muutama (ssp. nigritula).
  • Lehdet: Tyviruusukkeena ja varrella kierteisesti. Ruusukelehdet maanmyötäisiä, pian kuihtuvia. Alimmat varsilehdet ruodillisia, ylemmät ruodittomia, hieman sepiviä, nuolityvisiä. Lapa suikea–lähes tasasoukka, lähes kalju, alemmissa lehdissä epäsäännöllisesti isohampainen–kapealiuskainen, ylemmissä hampaaton–harvaan nirhalaitainen, laidasta taakäänteinen.
  • Hedelmä: Litteä, matalaharjuinen, punaruskeavioletti pähkylä, jonka kärjessä valkoisia hapsihaivenia.
  • Kasvupaikka: Avoimet kalliot, jyrkänteet, kuivat kedot, hiekkaiset pellot, kesannot, sorakuopat, joutomaat, tienvarret, ratapihat.
  • Kukinta: Kesä–syyskuu.
  • Uhanalaisuus: Pahtaketokeltto (ssp. nigritula) on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi ja rauhoitettu koko Suomessa.

Ketokeltto on Suomessa alkuperäisenä ravinteisten kallioiden, lintuluotojen ja ketojen kasvi, mutta verrattomasti yleisempi on ihmisen elinpiirissä viihtyvä lajin tulokaskanta. Se lienee alun perin yleistynyt heinänviljelyn myötä – silloin tällöin sitä näkee yhä pelloilla rikkakasvina – mutta on yleisempi kesannoilla ja tienvierillä. Erityisesti se viihtyy asutuksen liepeillä ihmistoiminnan viljavoittamilla paikoilla. Kaupunkiympäristössä laji on ottanut omakseen erilaiset avoimet, kuivat paikat ratapihoilla, teollisuus- ja varastokentillä, joutomailla ja katukivien raoissa. Aikoinaan sitä kasvoi jopa jäkälöityneillä turve- ja pärekatoilla, minkä vuoksi lajia nimitettiin aikaisemmin kattokeltoksi. Ketokelton mykeröt avautuvat pian auringonnousun jälkeen, mutta sulkeutuvat jo ennen puoltapäivää. Pölyttäjinä toimivat kärpäset, perhoset ja pistiäiset. Lajin runsaus vaihtelee paljon vuodesta toiseen: kevään ankara kuivuus näännyttää useimmat taimet ja kasvustot jäävät harvoiksi. Osa siemenistä säilyy kuitenkin itämättöminä maaperän siemenpankissa vuosikausia suotuisaa viileänkosteaa kevättä vartoen.

Monien yksivuotisten lajien tapaan ketokeltto on hyvin monimuotoinen. Nimialalajin kallioketokelton (ssp. tectorum) lisäksi ketokeltosta kasvaa Suomessa hyvin harvinaisena sen itäinen alalaji, rauhoitettu pahtakeltto (ssp. nigritula). Se eroaa päämuodosta pienemmän kokonsa, leveätyvisempien lehtiensä ja isompien mykeröittensä perusteella. Sen kehtosuomut ovat kapeampia, pitempiä ja niiden pitkät karvat ovat yleensä hyvin tummia, mutta sekä karvaisuus että väri vaihtelee paljon. Ketokelton muuntelua tuskin tunnetaan vielä kokonaisuudessaan ja esimerkiksi Kymenlaakson edustalla Suomenlahden saaristossa kasvavien, päämuodosta poikkeavien kasvien katsotaan nykyisin edustavan pahtakelttoa lähenevää alkuperäismuotoa. Varsinainen pahtakeltto kasvaa Suomessa vain kahdessa paikassa, Utsjoella ja Sallassa, kallioseinämien kalliohyllyillä. Ketokelttoa saattaa helposti erehtyä pitämään jonain vaikeasti tunnistettavana ukonkeltanona (Hieracium); keltanoiden mykeröä ympäröivät kehtosuomut ovat kuitenkin limittäin monena rivinä.

Muita saman suvun lajeja
Muita saman heimon tai alaheimon lajeja

Seuraa meitä!



Tunnista lajeja!

Sivun alkuun / Top of the page