Kuvat: ©Jouko Lehmuskallio

Kultapiisku

Solidago virgaurea

  • Heimo: Mykerökukkaiset – Compositae, alaheimo Asterikasvit – Asteroideae (aiemmin Asterikasvit – Asteraceae)
  • Kasvumuoto: Monivuotinen ruoho. Juurakollinen.
  • Korkeus: 30–100 cm (ssp. virgaurea) tai 5–60 cm (ssp. alpestris). Varsi tav. haaraton, särmikäs, miltei kalju.
  • Kukka: Kukat muodostavat n. 1–2 cm leveitä, kehtosuomujen suojaamia kukkamaisia mykeröitä. Mykeröiden kukat keltaisia, laitakukat kielimäisiä; kehräkukat torvimaisia, pieniä. Heteitä 5. Emiö yhdislehtinen, 1-vartaloinen, 2-luottinen. Kehto lieriömäinen, kehtosuomut limittäin useana rivinä, 8–10 mm pitkiä (ssp. virgaurea) tai n. 5 mm pitkiä (ssp. alpestris). Mykeröt suppean lieriömäisenä–kekomaisena ryhmänä, tav. yli 10 kpl (ssp. virgaurea) tai vähemmän (ssp. alpestris).
  • Lehdet: Kierteisesti, tyvilehdet pitkäruotisia, varsilehdet ruodittomia, hieman sepiviä. Lapa soikea–suikea, kapeatyvinen, harvaan sahalaitainen, alta kalju.
  • Hedelmä: Karvainen pähkylä, jonka kärjessä haivenia.
  • Kasvupaikka: Kangas- ja lehtometsät, ahot, kedot, niityt, pientareet, kalliot, letot, suurruohostot, tunturikankaat.
  • Kukinta: (Kesä–)Heinä–syyskuu.

Luonnonkasvillisuuden monimuotoisuus on seurausta siitä, että useimmilla lajeilla on melko ahdasrajaiset kasvupaikkavaatimukset. Säännöstä poiketen kultapiisku on erittäin sopeutuvainen, se kasvaa Saaristomeren ulkoluoduilta pohjoisimman Lapin tuntureiden paljakalle ja kuuluukin Suomen yleisimpiin kukkakasvilajeihin. Laaja-alaisen lajin ulkomuoto vaihtelee paljon. Pohjois-Suomessa esiintyvä alalaji, pohjankultapiisku (ssp. alpestris) on pienikokoisempi ja suurikukkaisempi kuin eteläinen metsäkultapiisku (ssp. virgaurea), mutta vaihtelu on vähittäistä ja rajanveto hankalaa. Alalajien sisälläkin esiintyy paljon muuntelua: esimerkiksi metsäkultapiiskun varren pituus voi edullisimmilla kasvupaikoilla lähennellä metriä, mutta epäsuotuisissa oloissa se voi kasvaa myös muutaman kymmenen sentin tynkänä. Menestyäkseen kultapiisku vaatii paljon valoa ja metsäkasvina se onkin runsaimmillaan entisillä haka- ja kaskimailla sekä pohjoisen luonnostaan harvapuustoisilla alueilla. Umpimetsässä se piilottelee usein lehtiruusukkeina sen enempää huomiota kiinnittämättä. Kukkiakseen kultapiiskun on saavutettava tietty minimikoko ja hakkuun jälkeen metsän varjossa kasvaneet piiskut saattavat yhtäkkiä kukkia suurin joukoin. Laji on yleinen myös metsänreunoilla, niityillä, pientareilla, rannoilla, saaristossa ja jopa radanvarsien sepelillä. Karuimmilla jäkäläkallioilla se on usein ainut näyttävä kukkija.

Kultapiiskulle on kirjattu kymmeniä eri käyttömuotoja kansanlääkinnässä, myös tieteellinen lajinimi solidago viittaa parantamiseen. Kultapiiskua käytettiin lääkekasvina jo keskiajalla, mutta sittemmin sen käyttö väheni. Kasvi on tullut uudelleen muotiin ja se on koeviljelyssä lääkekasvituotantoa varten. Kukista saa myös keltaväriä. Kultapiisku on ollut ennen myös suosittu koristekasvi, mutta näyttävämmät piiskut ovat syrjäyttäneet sen suomalaiskukkapenkeistä. Ehkä kultapiisku on nykyihmisen silmään liian tavanomaisen näköinen kelvatakseen puutarhaan. Sinne tai kesämökin pihamaalle siirrettynä se on kuitenkin vähään tyytyvä perinneperenna ja komistuu muutamassa vuodessa koko kukkapenkin keskipisteeksi. Kultapiisku lisää myös luonnon monimuotoisuutta ihmisen elinpiirissä houkuttelemalla monenlaisia hyönteisiä suurperhosista erilaisiin pikkuötököihin. Kultapiiskun sanotaan keräävän kukintoihinsa etenkin tuholaisia syöviä pieniä petohyönteisiä, joten se voi olla hyödyllinen naapurikasveilleenkin. Pystyynkuivuvat varret levittävät pitkin talvea karvaisia pähkylöitä, jotka ovat myös tärkeää ravintoa monille pikkulinnuille.

Muita saman suvun lajeja
Muita saman heimon lajeja
Lataa NatureGate-sovellus iPhonelle Lataa NatureGate-sovellus Androidille

Tunnista lajeja!

Sivun alkuun / Top of the page