© Copyright: Kuvat: Jouko Lehmuskallio.
All rights reserved.

Lehtoukonhattu

Aconitum lycoctonum ssp. septentrionale

  • Lat. synonyymi: Aconitum septentrionale
  • Heimo: Leinikkikasvit – Ranunculaceae
  • Kasvumuoto: Monivuotinen ruoho. Juurakko mukulamainen.
  • Korkeus: 1–2 m. Varsi ontto, yläosasta tiheään tahmeakarvainen.
  • Kukka: Kehä vastakohtainen, sininen–sinipunainen (harvoin vaaleanpunainen tai keltainen), jopa 5 cm korkea, harmahtavan karvainen. Verholehtiä 5, terälehtimäisiä, ylin huppumainen, yli 3 kertaa leveytensä korkuinen. Terälehtiä 2, mesilehtinä huppumaisen verholehden sisällä. Heteitä monta. Emiö erilehtinen, emejä 2–5. Kukinto pitkä, melko tiheä haaraton–haarova terttu.
  • Lehdet: Kierteisesti, tyvilehdet pitkäruotisia, varsilehdet lyhytruotisia–ruodittomia. Lapa kourasuoninen, karvainen, 3–5-liuskainen, liuskat iso- ja terävähampaisia ja uudelleen liuskaisia.
  • Hedelmä: Kaareva, kalju, otapäinen, 11–17 mm pitkä tuppilo, joita tav. 3 yhdessä.
  • Kasvupaikka: Lehdot, lehtoniittyjen ja lehtokorpien reunat. Joskus koristekasvi ja viljelykarkulainen.
  • Kukinta: Kesä–heinäkuu.
  • Uhanalaisuus: Vaarantunut, rauhoitettu koko Suomessa.

Suomessa kukkiva lehtoukonhattu on harvinainen, mutta sitäkin komeampi näky. Kasvi esiintyy luonnonvaraisena vain seitsemässä paikassa Pohjois-Karjalassa Tohmajärven ja Kiteen vaarojen rinteillä, puronvarsilla ja metsänreunoissa. Meikäläiset, hyvin runsasravinteisille alueille keskittyvät kasvupaikat ovat läntisimmät lajin kauas itään ulottuvalla esiintymisalueella. Nämä omalaatuiset suurruohostot on arvioitu luonnossamme oman kasviyhdyskuntatyyppinsä arvoiseksi, valtalajinsa mukaan nimetyksi Aconitum-tyypin (AT) lehdoksi. Ruotsin ja Norjan tunturialueilla lehtoukonhattu on taas melko yleinen.

Lehtoukonhattu lähtee keväällä vauhdikkaaseen kasvuun paksun mukulamaisen juurakkonsa vararavinnon turvin ja lehdet ovat täysikokoisia, kun muu lehtokasvillisuus vasta alkaa vihertää. Kasvi kasvattaa vuosi toisensa jälkeen, jopa vuosikymmenen ajan, yhä suurempilehtisen varren, kunnes on lopulta riittävän kookas kukkiakseen. Kukintovarsi saattaa kohota jopa parin metrin korkeuteen ja kukat ovat näyttäviä. Eipä ihme, että muinaissuomalaisessa mytologiassa Ukko Ylijumala otti päähineekseen kukan ylimmän, korkeaa kypärää muistuttavan terälehden. Kuten kukan erikoisesta rakenteesta voi päätellä, on pölytysbiologiakin hyvin erikoistunut. Lehtoukonhattua pölyttää voimakas ja pitkäkärsäisen ukonhattukimalainen (Bombus consobrinus), Pohjois-Euroopan ainoa selvästi yhteen ravintokasviin erikoistunut kimalaislaji. Sen ohella tehokkaaseen pölytykseen pystyy ainoastaan tarhakimalainen.

Ukonhatut ovat Suomen myrkyllisimpiä kasveja: pienenkin annoksen syöminen on kohtalokasta ja pitkäaikainen ihokosketuskin voi aiheuttaa myrkytyksen. Suomessa esiintyy viljelykarkulaisena tai -jäänteenä kaksi muutakin ukonhattulajia, aitoukonhattu (A. napellus) ja tarhaukonhattu (A. x stoerkianum). Näiden kukilla on selvästi matalammat huput, aitoukonhatulla korkeuttaan leveämpi ja tarhaukonhatulla suunnilleen korkeutensa levyinen. Lisäksi niiden lehdet ovat liuskoittuneempia kuin lehtoukonhatun. Ennen kukintaa ja hedelmävaiheessa ukonhatut saattaa sekoittaa isoritarinkannukseen (Delphinum elatum).

Muita saman suvun lajeja
Muita saman heimon tai alaheimon lajeja
Puita ja pensaita samasta heimosta

Seuraa meitä!



Tunnista lajeja!

Sivun alkuun / Top of the page