Kuvat: ©Jouko Lehmuskallio

Maahumala

Glechoma hederacea

  • Heimo: Huulikukkaiskasvit – Lamiaceae (Labiatae)
  • Kasvumuoto: Monivuotinen ruoho.
  • Korkeus: 5–30 cm, pintarönsyt jopa yli metrin. Varsi rento, juurehtiva, usein punertava, kukintohaarat kohenevia–pystyjä, 4-särmäisiä, lyhytkarvaisia.
  • Kukka: Teriö vastakohtainen, sinipunainen–sininen, 10–23 mm pitkä, yhdislehtinen, 2-huulinen, pitkätorvinen. Ylähuuli lyhyt ja litteä; alahuuli 3-liuskainen, tummakuvioinen, keskiliuska lovipäinen. Verhiö lievästi 2-huulinen, 5-liuskainen, 15-suoninen. Heteitä 4, joista 2 lyhyttä, 2 pitkää. Emiö yhdislehtinen, 1-vartaloinen, 2-luottinen. Kukat kiehkuroina lehtihangoissa, usein toispuoleisesti. Joskus kukat pieniä, 1-neuvoisia emikukkia.
  • Lehdet: Vastakkain, ruodillisia, talvehtivia. Lehtilapa lähes pyöreä–munuaismainen–leveän herttamainen, nyhälaitainen, usein hieman sinipunertava varsinkin alta, päältä harvakseltaan lyhytkarvainen, alta öljynystyinen. Kukintojen tukilehdet varsilehtien kaltaisia.
  • Hedelmä: 4-lohkoinen lohkohedelmä. Hedelmykset (lohkot) liereitä, kellanruskeita, limautuvien karvojen peittämiä.
  • Kasvupaikka: Lehtomaisissa metsissä ja pensaikoissa. Myös koristekasvi, viljelyjäänne ja -karkulainen pihoilla, puutarhoissa, pientareilla, joutomailla.
  • Kukinta: Touko–kesäkuu.

Maahumala on sitkeä kasvi, jonka varret ja lehdet talvehtivat vihreinä lumen alla. Talvehtimalla vihreänä kasvi ehtii kukalle jo aikaisin seuraavana keväänä. Yleensä maahumalan kukat ovat syvän violetinsiniset, vanhemmiten hieman vaalenevat. Teriön väritys vaihtelee kuitenkin huomattavasti: joissakin kasvustoissa ne ovat jo alkuun puhtaamman sinisiä, joskus vaaleanpunaisia tai jopa valkoisia. Joillakin kasveilla on vain pieniä, yksineuvoisia emikukkia. Kukat ovat kimalaisten mieleen, mutta siitä huolimatta siemeniä muodostuu harvoin. Maahumala leviää kuitenkin tehokkaasti pintarönsyillä – koko pihamaan kasvusto saattaa todellisuudessa olla yhtä ainoaa kasvullisesti lisääntyvää yksilöä, kloonia. Tässä lienee syy myös heikkoon siementuotantoon: siemenaihe tarvitsee pölyttyäkseen toisen kasviyksilön siitepölyä, mitä ei välttämättä löydy lähimailtakaan.

Lajin suomalainen nimi viittaa paitsi kantajansa rentoon kasvutapaan, myös sen käyttöön oluen ja viinin mausteena. Oikea humala (Humulus lupulus) kuitenkin korvasi maahumalan tässä tehtävässä vähitellen jo vuosisatoja sitten. Maahumalaa on voitu viljellä myös rohdoksi, jolla on hoidettu niin kehon kuin mielenkin vaivoja. Sen verran tehoa siinä onkin, että teeaineksena tai salaatin mausteena sitä kannattaa käyttää kohtuudella. Nykyisin lajilla on taloudellista merkitystä pääasiassa koristekasvina.

Myrkyllinen herkku vai herkullinen myrkky

“Maahumala muistuttaa maultaan minttua, mustaherukkaa ja hiukan timjamia.”
Ote Sami Tallbergin Villiyrtti -keittokirjasta
“Maahumalan maku on maanläheinen ja aromaattinen, siitä löytyy timjamia, minttua ja kevyttä lantaisuutta.”
Ote Jouni Toivasen Viettelevät villiyrtit -kirjasta
“Kasvi on myrkyllinen, mutta pienen määrän syöminen aiheuttaa harvoin oireita.”
Myrkytystietokeskuksen luonnehdinta maahumalasta

Muita saman heimon lajeja
Lataa NatureGate-sovellus iPhonelle Lataa NatureGate-sovellus Androidille

Tunnista lajeja!

Sivun alkuun / Top of the page