© Copyright: Kuvat: Jorma Karjalainen. All rights reserved.

Napakellohärkki

Cerastium nigrescens

  • Nimi myös: Kellohärkki, Napahärkki
  • Lat. synonyymi: Cerastium nigrescens var. laxum
  • Heimo: Kohokkikasvit – Caryophyllaceae
  • Kasvumuoto: Monivuotinen ruoho. Tiheään mätästävä.
  • Korkeus: 5–10 cm. Varsi koheneva, pitkäkarvainen.
  • Kukka: Teriö säteittäinen, valkoinen, n. 1–2 cm leveä; terälehtiä viisi, 8–13 mm pitkiä, 1,5–2 kertaa verholehtien pituisia, matalaan 2-liuskaisia. Verholehtiä 5, soikeita, harvaan nystykarvaisia, kapealti kalvolaitaisia; verhiön tyvi liereä. Heteitä yleensä 10. Emiö yhdislehtinen, 5-vartaloinen, 5-luottinen. Kukkia yleensä 1–2, useimmat heikosti kehittyneitä; tukilehtien kalvolaita korkeintaan 0,2 mm leveä.
  • Lehdet: Vastakkain, ruodittomia. Lapa leveänsoikea–suikea, ehytlaitainen, harvaan pitkäkarvainen–kalju, ripsilaitainen.
  • Hedelmä: Lieriömäinen, miltei suora, 10-liuskaisesti aukeava, 9–16 mm pitkä kota.
  • Kasvupaikka: Tuntureilla lumenviipymäpaikat, sulavesipurojen reunat, jyrkänteet, särkät.
  • Kukinta: Heinä–elokuu.
  • Uhanalaisuus: Silmälläpidettävä, rauhoitettu koko maassa.

Napakellohärkki on nimensä veroinen kasvi: lajin yksilöitä on tavattu kukkivina jotakuinkin yhtä pohjoisessa, kuin kiinteää maata ylipäätään on olemassa. Suomessa napahärkki on luoteisen Enontekiön suurtuntureiden harvinaisuus ja jokseenkin yleinen vain hyvin äärevissä oloissa maamme korkeimman tunturin Haltin ympäristössä; suppeita esiintymiä on muuallakin, esimerkiksi Saanalla. Kuten jo lajin levinneisyydestä voi päätellä, se suosii varsin kylmiä kasvupaikkoja. Nähdäkseen napakellohärkin joutuu nousemaan tunturipaljakan kaikkein ylimpiin osiin etsimään sulavesien kostuttamia soraikkoja lumenviipymien liepeiltä tai sulavesipurojen reunamilta. Hieman vaivannäköä lajin löytäminen oikeilta paikoiltakin vaatii, sillä harvalukuiset esiintymät ovat yleensä niukkoja ja lisäksi pieni kasvi jää helposti huomaamatta.

Tunturipaljakassa ja hieman metsänrajan alapuolella kasvaa koko joukko valkokukkaisia härkkejä ja tähtimöitä (Stellaria). Molempien sukujen kukissa on viisi terälehteä, mutta tähtimöillä ne ovat niin syvään liuskaisia, että terälehtiä näyttäisi olevan kymmenen. Sukunsa lajeista napakellohärkin voi sekoittaa etenkin toiseen tuntureittemme isokukkaiseen härkkiin, tunturihärkkiin (C. alpinum), jonka kolmesta alalajista se muistuttaa etenkin villatunturihärkkiä (ssp. lanatum). Varma lajinmääritys perustuu verholehtien ja kukkien tukilehtien vähäisiin eroihin, joiden näkemiseen luppi on jokseenkin välttämätön. Yleensä napakellohärkki kyllä kiinnittää ensimmäiseksi huomiota tiiviin mätästävällä kasvutavallaan ja tiheässä olevilla lehdillään.

Muita saman suvun lajeja
Muita saman heimon tai alaheimon lajeja

Seuraa meitä!



Tunnista lajeja!

Sivun alkuun / Top of the page