© Copyright: Kuvat: Jouko Lehmuskallio.
All rights reserved.

Oravanmarja

Maianthemum bifolium

  • Nimi myös: Metsäoravanmarja
  • Heimo: Parsakasvit – Asparagaceae
    (aiemmin Kielokasvit – Convallariaceae)
  • Kasvumuoto: Monivuotinen ruoho. Juurakko pitkä, ohut, haarova. Kasvustoja muodostava.
  • Korkeus: 5–20 cm. Varsi yläosasta lyhytkarvainen.
  • Kukka: Kehä säteittäinen, valkoinen, alle 1 cm leveä; kehälehtiä neljä, 2–3 mm pitkiä. Heteitä 4, n. 1,5 mm pitkiä. Emiö yhdislehtinen, 1-vartaloinen, 1-luottinen. Kukinto tiheähkö, 8–20-kukkainen terttu varren latvassa, kukat lyhytperäisiä, tuoksuvia.
  • Lehdet: Kierteisesti (vuorottain) 2(–4) kpl, ruodillisia. Tyvi tuppimainen. Lapa herttamainen, teräväkärkinen, ehytlaitainen, silposuoninen, alta harvakarvainen. Varren tyvellä 2 vaaleaa, suomumaista alalehteä.
  • Hedelmä: Pyöreähkö, aluksi harmaanvihreä, punapilkullinen, kypsänä tummanpunainen, n. 6 mm leveä marja.
  • Kasvupaikka: Kuivat, tuoreet ja lehtomaiset kangasmetsät, lehdot, metsänreunat, hakamaat, puronvarret, suot.
  • Kukinta: Touko–kesäkuu.

Oravanmarjan tieteellinen sukunimi Maianthemum, ’toukokuun kukka’, kertoo ytimekkäästi kukinta-ajan, lajinimi bifolium puolestaan tavallisimmaksi lehtiluvuksi kaksi – lehtiä tosin saattaa joskus olla kolme tai neljäkin. Oravanmarja vakiinnutettiin kasviin suomenkieliseksi nimeksi jo reilusti yli 300 vuotta sitten, ensimmäisessä suomalaisten kasvien nimien luettelossa. Oravanmarja kasvaa lähes koko Suomessa pohjoisinta Lappia myöten, tosin se harvinaistuu Rovaniemen pohjoispuolella. Parhaiten laji viihtyy lehtomaisissa kangasmetsissä ja on niin tunnusomainen, että metsätyyppi on nimetty käenkaali-oravanmarja–tyypiksi ja kuivahkojen kankaiden indikaattorilajiksi. Oravanmarja karttaa karumpia kangasmetsiä, vaikka saattaa kasvaa niukkana mustikanvarpujen joukossa tuoreilla kankailla. Se ei myöskään viihdy viljavammissa lehtometsissä ja osoittaa esiintymisellään ravinteiden vähyyttä parhaisiin jalopuulehtoihin verrattuna. Oravanmarja on herkkä suoralle auringonpaahteelle ja halloille. Se on erikoistunut kasvamaan kuusen seuralaisena, sillä tämä tarjoaa lajin kaipaamaa varjoa ja suojaa yöpakkasilta.

Oravanmarjan tärkeimpiä pölyttäjiä lienevät kärpäset, mutta kukista vain noin neljännes kehittyy marjoiksi. Marjat ovat suorastaan imeliä, mikä saattaa houkutella etenkin makeannälkäiset lapset maistelemaan niitä. Marjat sisältävät sydämen toimintaan vaikuttavia aineita, ja jo muutaman gramman syöminen on vaarallista. Onneksi pienten poimijoiden kärsivällisyys loppuu jo kauan ennen kuin kohtalokas määrä on koossa, ja myrkytyksestä selvitään yleensä mahanpuruilla ja pahoinvoinnilla. Lintuihin kasvin myrkyt eivät vaikuta, mutta nämäkään eivät syö marjoja erityisen innokkaasti. Usein vielä ensilumen alta pilkistävissä varsissa on marjoja jäljellä. Ne näyttävät kelpaavan ravinnoksi vasta paremman puutteessa, sitten kun paljon muutakaan syötävää ei ole enää tarjolla. Tiheässä kuusikossa ei ole yleensä paljon lunta, joten linnut voivat syödä marjoja pitkin talvea aina kevääseen saakka. Marjoja syövät linnut levittävät siemeniä, jotka itämään päästessään muodostavat oravanmarjalle tyypillisiä laikkukasvustoja.

Herttainen, herttamainen, vastaherttainen vai…

Herttamainen kuvaa useimmiten lehtilavan (joskus hedelmän) sellaista muotoa, josta hyvä symboli on korttipakan pataässä (ei herttaässä). Siis terävähkökärkinen, tyvipuolelta leveämpi ja lovityvinen, ja lovesta lähtee lehtiruoti. Vastaherttainen tai nykyisin oikeammin ilmaistuna vastaherttamainen, on siis korttipakkaan verrattuna herttamainen (tai jos pataässää käytetään symbolina, vastapatamainen). Vertaa puikea ja vastapuikea ja vielä muikea (joka ei ole kasvitieteellinen termi, mutta kuulostaa herttaiselta).
Vertaa rohtotädykkeen hedelmä.

Muita saman heimon tai alaheimon lajeja

Seuraa meitä!

Tunnista lajeja!

Sivun alkuun / Top of the page