© Copyright: Kuvat: Jouko Lehmuskallio.
All rights reserved.

Peltohatikka

Spergula arvensis

  • Heimo: Kohokkikasvit – Caryophyllaceae
  • Kasvumuoto: 1-vuotinen ruoho.
  • Korkeus: 10–40 cm. Usein monivartinen. Varsi koheneva–pysty, kalju–nystykarvainen, usein tahmea. Kukinnon alla oleva nivelväli alempien pituinen.
  • Kukka: Teriö säteittäinen, valkoinen, n. 1 cm leveä; terälehtiä viisi, 3,5–5 mm pitkiä, hieman verholehtiä pidempiä. Verholehtiä 5, nystykarvaisia, kalvolaitaisia. Heteitä tav. 10 (joskus 5). Emiö yhdislehtinen, 5-vartaloinen, 5-luottinen. Kukinto monihaarainen viuhko.
  • Lehdet: Vastakkain, mutta näennäisesti säteittäisesti, ruodittomia, korvakkeellisia, pystyjä–siirottavia. Lapa rihmamainen–tasasoukka, ehytlaitainen, puoliliereä, alta kouruinen, möyheähkö, nystykarvainen, kellan–tummanvihreä. Alimmat lehdet noin nivelvälin mittaisia. Korvakkeet kalvomaiset, ohuet, pian karisevat.
  • Hedelmä: Munanmuotoinen, tav. vihreä, 5-liuskaisesti aukeava, 4–7 mm pitkä kota. Siemen tumma, kalvolaitainen, kalvolaide hyvin vähäinen ja sileä.
  • Kasvupaikka: Viljelysmaat, puutarhat, pihat, rata-alueet, tienpientareet, joutomaat, kalliot, sorakuopat, hietikot, rannat.
  • Kukinta: Kesä–syyskuu.

Peltohatikka lienee tullut luontoomme varhaisen maanviljelyksen mukana, kenties jostain Alppien pohjoispuolelta. Edelleen se on meillä ihmisen seuralainen, joka kasvaa pääasiassa viljelysmailla ja vaivaa etenkin happamien turve- ja hietamaiden peltoja. Vaikka peltohatikka onkin hento ja yksivuotinen, taajat kasvustot kyllä heikentävät viljan kasvua. Lajia on vaikea hävittää, koska hatikalla on maassa siemenvarasto, parhaimmillaan – tai pahimmillaan – jopa 10.000 siementä neliömetrillä.

Suomessa peltohatikka on niin selvä rikkaruoho, ettei sen uskoisi olevan myös ikivanha viljelykasvi. Kasvia on viljelty vielä viime vuosisadan alkupuolella Pohjois-Saksassa ja Tanskassa karjanrehuksi. Sen sanotaan vaikuttavan edullisesti lehmien maidontuotantoon. Vielä aikaisemmin se on ollut myös tärkeää ihmisravintoa. Öljypitoiset siemenet ovat hyvin ravitsevia ja kivikaudella niitä on käytetty todennäköisesti puuroaineksena. Siemenet ovat kuitenkin niin pieniä, että keräämisen vaivalloisuus lienee karsinut hatikan esi-isiemme ravinnonlähteiden joukosta kun helpompaa ruokaa on tullut tarjolle.

Monien muiden rikkakasvien tapaan peltohatikka on ulkoasultaan vaihteleva. Varsinkin siementen ominaisuudet sekä varren koko ja haaroittuminen vaihtelevat yksilöiden välillä. Peltohatikka jaetaan useaan alalajiin, joista tahmeakarvainen pohjanpeltohatikka (ssp. sativa) on levinnyt jokseenkin koko maahan. Eteläinen alalaji etelänpeltohatikka (ssp. arvensis) on levinnyt lähinnä Länsi-Suomeen. Maassamme on lisäksi kasvanut pellavapeltojen rikkaruohoksi erikoistunut pellavahatikka (ssp. maxima), joka lienee nykyisin hävinnyt luonnostamme. Alkuperäisenä luonnonkasvina meillä kasvaa kallioilla ja hiekkaisilla töyräillä viihtyvä kalliohatikka (S. morisonii). Se muistuttaa paljon peltohatikkaa, mutta on säännöllisesti kalju; peltohatikka puolestaan on enemmän tai vähemmän karvainen, usein tahmean nystykarvainen. Kalliohatikalla on myös lyhyemmät lehdet kuin peltohatikalla ja lehtikiehkuroiden välit kasvavat latvaa kohti.

Muita saman suvun lajeja
Muita saman heimon tai alaheimon lajeja

Seuraa meitä!

Tunnista lajeja!

Sivun alkuun / Top of the page