© Copyright: Kuvat: Jouko Lehmuskallio.
All rights reserved.

Peltokanankaali

Barbarea vulgaris

  • Heimo: Ristikukkaiskasvit – Brassicaceae (Cruciferae)
  • Kasvumuoto: 2- tai monivuotinen ruoho.
  • Korkeus: 30–60 cm. Varsi yläosasta haarova, särmikäs, kalju.
  • Kukka: Teriö säteittäinen (melko usein epämuodostunut, pieni), helakankeltainen, n. 1 cm leveä; terälehtiä neljä, 6–8 mm pitkiä. Verholehtiä 4, selvästi terälehtiä lyhyempiä. Heteitä 6, joista 4 pitkää ja 2 lyhyttä. Emiö yhdislehtinen, 1-vartaloinen, 1-luottinen. Kukinto hedelmävaiheessa pitenevä terttu. Nuput kaljut.
  • Lehdet: Tyviruusukkeena ja varrella kierteisesti, ruusukelehdet ruodillisia, ylimmät varsilehdet ruodittomia, sepiviä. Lapa kalju, alimmissa lehdissä 2–5 liuskaparia ja kiilamainen päätöliuska, ylimpien varsilehtien lapa jokseenkin liuskaton, isohampainen. Loppukesän ruusukelehdet karvaisia.
  • Hedelmä: Monisiemeninen, yleisemmin käyrä (kaaripeltokanankaali, var. arcuata), harvemmin suora (oikopeltokanankaali, var. vulgaris), 4-särmäinen, 1,5–2,5(–3) cm pitkä, yläviistoon siirottava litu, jonka kärjessä n. 2–3 mm pitkä ota. Lituperä n. 4–7 mm, siirottava, kalju.
  • Kasvupaikka: Heinäpellot, pientareet, tienvarret, ojanvarret, kalliot, kivikkorinteet, joutomaat.
  • Kukinta: Touko–kesäkuu. Saattaa kukkia uudelleen myöhään syksyllä.

Kilometrienkin mittaiset peltokanankaalikasvustot maantienvarsilla ovat nykyään aivan tavallinen, joskin piristävä näky. Kovin kauan laji ei ole vielä ehtinyt kuulua Suomen kasvistoon: se tavattiin meiltä vasta 1840-luvulla ja alkoi toden teolla levitä saman vuosisadan lopussa. Peltokanankaalin voittokulku alkoi, kun karjataloudessa siirryttiin luonnonlaitumista heinän peltoviljelyyn ja kylvösiementä alettiin tuoda ulkomailta. Kanankaali tuottaa runsaasti siemeniä – jopa 10.000 yksilöä kohti – jotka kooltaan ja painoltaan vastaavat heinän- tai apilansiementä ja leviävät hyvin näiden seassa. Pohjoisessa Suomessa kasvi on harvinainen – ainakin vielä.

Peltokanankaalin talvehtivia lehtiruusukkeita on syöty entisaikaan pitkien talvikuukausien aikana keripukin torjumiseksi. Mikään ei estä käyttämästä myöskään kasvimaalta rikkaruohoina kitkettyjä kanankaaleja salaatteihin tai pinaatin tapaan. Maku muistuttaa vihannes- tai vesikrassin makua, mukana on aavistus sitruunamaista kirpeyttä. Myöhemmin peltokanankaali alennettiin kanojen ruoaksi, jollaiseksi se toki myös soveltuu. Perinteisesti talvivihanneksena syödyn kanankaalin suku sai tieteellisen nimensä talvella vietetyn Barbara-pyhimyksen päivän mukaan. Pyhä Barbara oli tykistön, kaivosmiesten ja kivenhakkaajien suojelupyhimys. Hänen suojattinsa olivat toimissaan alttiita saamaan haavoja, joiden lääkitsemiseen nimikkokasvin lehdet onneksi soveltuivat.

Peltokanankaali muistuttaa monia suurenpuoleisia, yksivuotisia ja keltakukkaisia heimonsa lajeja, vaikkapa rikkasinappia, peltokaalia ja peltoretikkaa. Peltokanankaali on kuitenkin yleensä monivuotinen ja edellä mainittuja selvästi tanakampi. Se kukkii jo toukokuun loppupuolella, jolloin monet samojen kasvupaikkojen yksivuotiset lajit ovat vasta pelkkiä taimia. Peltokanankaalin voi erottaa lähisukulaisestaan rantakanankaalista (B. stricta) ennen kaikkea jälkimmäisen varrenmyötäisten litujen ja vain hieman verhiötä pidemmän teriön avulla.

Keltaisen kaunottaren luonteen pehmentämisohje (kyseessä villiyrtti)

“Rucolan tyylinen peltokanankaali sopii salaatteihin, mutta sitä voi käyttää myös padoissa ja erilaisissa höystöissä pinaatin tai parsakaalin tapaan. Keltaisen kaunottaren voimakasta luonnetta kannattaa pehmentää valkosipulilla ja suolalla.”
Ote Jouni Toivasen Viettelevät villiyrtit -keittokirjasta

Muita saman suvun lajeja
Muita saman heimon tai alaheimon lajeja

Seuraa meitä!

Tunnista lajeja!

Sivun alkuun / Top of the page