Hoikkakeltto, C. capillaris Hoikkakeltto, C. capillaris

© Copyright: Kuvat: Jouko Lehmuskallio.
All rights reserved.

Piennarkeltto

Crepis biennis

  • Heimo: Asterikasvit – Asteraceae (Mykerökukkaiskasvit – Compositae), alaheimo Cichorioideae
  • Kasvumuoto: 2-vuotinen ruoho.
  • Korkeus: 50–100 cm. Varsi tyvestä puutunut, yläosasta haarova, runsaslehtinen. Maitiaisnesteinen.
  • Kukka: Kukat muodostavat 2,5–3 cm leveitä, kehtosuomujen suojaamia kukkamaisia mykeröitä. Mykerön kukat kullankeltaisia, kielimäisiä, kärjestä 5-hampaisia. Heteitä 5. Emiö yhdislehtinen, 1-vartaloinen, 2-luottinen. Kehtosuomuja 2 riviä, ulommat lyhyitä, siirottavia, usein eripituisia, sisemmät paljon pitempiä, tasapitkiä, harmaakarvaisia, mustanvihreitä. Mykeröt huiskilomaisena ryhmänä.
  • Lehdet: Tyviruusukkeena ja varrella kierteisesti. Ruusuke maanmyötäinen, varhain kuihtuva. Alimmat varsilehdet ruodillisia, ylemmät ruodittomia, sepiviä. Lapa kapeatyvinen, karheakarvainen, pariliuskainen, liuskat suippoja ja tyveä kohti kaartuvia.
  • Hedelmä: Litteä, sileäharjuinen, 4–7,5 mm pitkä pähkylä, jonka kärjessä valkoisia, pehmeitä hapsihaivenia.
  • Kasvupaikka: Kesantopellot, pientareet, tienvarret, nurmikot, joutomaat, ratapenkereet, satamat.
  • Kukinta: Heinä–syyskuu.

Kelttojen suvussa on monenlaisia kasveja kookkaista monivuotisista aina pieniin yksivuotisiin ruohoihin. Niiden kasvupaikkavaatimukset ovat niin monenkirjavat, ettei kaikkia meikäläisiä lajeja taida päästä missään tarkastelemaan rinnakkain: yksi on kuivien kallioiden kasvi, toinen viihtyy vain rehevillä kosteikoilla. Piennarkelton suomenkielinen nimi kuvaa hyvin myös sen tyypillisiä kasvupaikkoja. Lajin esiintymät maassamme keskittyvät Etelä- ja Keski-Suomeen, eikä niitä ole kovin paljon. Piennarkeltto on saapunut Suomeen ihmisen mukana ja täydentänyt alkuperäisten kelttolajiemme joukkoa niin äskettäin, että kasvitieteilijämme ovat seuranneet alusta asti lajin vaiheita luonnossamme. Se luetaan kasvistomme uustulokkaisiin, mutta aivan äskettäinen tapahtuma sen kotiutuminen ei silti ole: jo 1900-luvun puolessavälissä laji oli paikoin hyvin yleinen ja runsas. Samoilla paikoilla se on yleensä ottaen säilyttänyt jalansijansa, uusiakin kasvustoja on syntynyt. Aina piennarkeltto ei kuitenkaan ole pystynyt pitämään puoliaan nopeasti muuttuvassa kaupunkiympäristössä ja on hävinnyt kasvupaikan rakentamisen tai muiden maankäytön muutosten takia.

Jopa yli puoli metriä korkeana ja runsaine, eloisan keltaisine mykeröineen piennarkeltto on enemmän tai vähemmän urbaanien kasvupaikkojensa kaunistus. Alempien lehtien omintakeinen sulkamainen liuskaisuus on hyvä tuntomerkki erotukseksi monista muista äkkipäätään samannäköisistä mykerökukkaisista. Lehdet muistuttavat hieman tuttujen syysmaitiaisen (Leontodon autumnalis) ja voikukan (Taraxacum) lehtiä, mutta nämä ovat tyviruusukkeellisia kasveja, joiden varsi on lehdetön vana.

Hoikkakeltto

Crepis capillaris

Meillä Suomessa satunnaisesti tavattava 1-vuotinen hoikkakeltto muistuttaa äkkiseltään katsottuna piennarkelttoa. Hoikkakeltto on sitä lähes puolet pienempi, tyvestä alkaen haarova ja kalju. Karvainen piennarkeltto haaroo vasta ylhäältä. Lehdet ovat nuolityvisiä (piennarkeltolla ei), mykeröt pieniä, 1–1,5 cm ja ulommat kehtosuomut mykerön myötäisiä (piennarkeltolla harittavia).

Muita saman suvun lajeja
Muita saman heimon tai alaheimon lajeja

Seuraa meitä!

Tunnista lajeja!

Sivun alkuun / Top of the page