© Copyright: Kuvat: Jouko Lehmuskallio.
All rights reserved.

Piikkiohdake

Cirsium vulgare

  • Heimo: Mykerökukkaiset – Compositae, alaheimo Karhiaiskasvit – Carduoideae (aiemmin Asterikasvit – Asteraceae)
  • Kasvumuoto: 2-vuotinen ruoho.
  • Korkeus: 30–120 cm. Varsi siipipalteinen, vahvapiikkinen, villakarvainen, harmaanvihreä.
  • Kukka: Kukat muodostavat 2–4 cm pitkiä kehtosuomujen suojaamia kukkamaisia mykeröitä. Mykerön laitakukat puuttuvat; kehräkukat purppuranpunaisia (harvoin valkoisia), torvimaisia. Heteitä 5. Emiö yhdislehtinen, 1-vartaloinen, 2-luottinen. Kehto puolipallomainen, seittikarvainen, kehtosuomut tasasoukan suikeita, piikkikärkisiä, harmaita, alimmat harittavia, Mykeröt tav. yksittäin, joskus muutamia yhdessä.
  • Lehdet: Kierteisesti, ruodillisia–ruodittomia, johteisia, ruodit palteisia, ruusukelehtien ruotien palteet piikkireunaisia. Lapa soikea–suikea, teräväkärkinen, laidasta syvään pariliuskainen tai parihampainen (ylälehtien liuskat edelleen pariliuskaisia), vankkapiikkinen, päältä tiheään lyhyt- ja keltapiikkinen, alta harmaan huopakarvainen.
  • Hedelmä: Soikea, litteähkö, tylppäkärkinen, 3,5–5 mm pitkä pähkylä, jonka kärjessä rengaspaksunnos ja sulkahaivenia.
  • Kasvupaikka: Tienvarret, niityt, laitumet, pihat, ojat, joutomaat, ratapihat, joskus hakkuuaukeat ja kiviset merenrannat.
  • Kukinta: Heinä–syyskuu.

Piikkiohdakkeen suojavarustus on meikäläisistä ohdakkeista julmin: vankkoja, neulanteräviä piikkejä on sekä lehtilapojen laidoissa että siipipalteissa pitkin vartta, mykeröiden kehtosuomut päättyvät pistimiin ja lehtien pintaakin peittävät hennommat piikit. Useimmat laiduntajat jättävät näin piikkisen eineen rauhaan, viimeistään saatuaan kivuliaan opetuksen turpaansa. Usein piikkiohdake saa kasvaakin muutoin paljaaksi kalutuilla laidunmailla ylhäisessä yksinäisyydessään. Vaikka laji torjuu piikeillään kasvinsyöjiä, se ei menesty ilman niiden seuraa umpeenkasvavilla niityillä monivuotisten kilpakumppaniensa seurassa. Laidunnuksen väheneminen onkin selvästi ja nopeasti näkynyt piikkiohdakkeen harvinaistumisena. Nykyisin lajia voi etsiskellä joutomaiden, purkutonttien, kesantopeltojen ja meluvallien tapaisilta tuoreenpuoleisilta ja vähintään puoliavoimilta ihmisvaikutteisilta paikoilta. Sitä on, kuten muutamia muitakin asuttujen seutujen kasveja, toisinaan myös merenrannoilla, jossa runsasravinteista maata on paikoin ja kilpailua vähän.

Suomalaiset eivät ole vanhastaan jaksaneet suhtautua kovin suopeasti piikkiohdakkeiseen, mikä näkyy kansan antamissa lempinimissäkin: ärrinpurri, pirunpiikki, rautaohdake ja niin edelleen. Vanhoissa tarinoissa itse pirun kerrotaan kylväneen ohdakkeet maan päälle ihmisten kiusaksi. Piikkiohdakkeen piikit puhkovat kirveleviä reikiä ihoon ja paljaan jalkapohjan alle jäänyt maanmyötäinen lehtiruusuke tuntuu aivan erityisen mojovalta. Ihmisen onneksi piikkiohdake ei kaksivuotisena muodosta laajoja, yhtenäisiä kasvustoja viljelymaiden maanvaivaksi.

Karhiaiset (Carduus) muistuttavat paljon ohdakkeita. Erotukseksi ohdakkeiden sulkamaisesta lenninhaivenisesta karhiaisten haiven on yksinkertaisen haaraton, hapsimainen. Muista ohdakkeista piikkiohdakkeen erottaa mm. siitä, että sillä on piikkejä lehtilavan reunan ja mykerökehdon ohella varren siipipalteissa ja lehtilavan yläpinnalla.

Muita saman suvun lajeja
Muita saman heimon tai alaheimon lajeja

Seuraa meitä!

Tunnista lajeja!

Sivun alkuun / Top of the page