© Copyright: Kuvat: Jouko Lehmuskallio.
All rights reserved.

Pikkutakiainen

Arctium minus

  • Heimo: Mykerökukkaiset – Compositae, alaheimo Karhiaiskasvit – Carduoideae (aiemmin Asterikasvit – Asteraceae)
  • Kasvumuoto: 2-vuotinen ruoho. Vankkajuurinen.
  • Korkeus: 50–100 cm. Varsi haarova, karhea, lyhytkarvainen.
  • Kukka: Kukat muodostavat 1,5–2,5 cm leveitä, kehtosuomujen suojaamia, kukkamaisia mykeröitä. Mykeröiden laitakukat puuttuvat, kehräkukat punertavan violetteja, torvimaisia. Heteitä 5. Emiö yhdislehtinen, 1-vartaloinen, 2-luottinen. Kehto miltei pallomainen, nuorena seittikarvainen, kaljuuntuva. Kehtosuomut limittäin monena rivinä, pitkiä, harittavia, kapeansuikeita, jäykkiä, useimmat punakelta- ja koukkukärkisiä. Mykeröt terttumaisina ryhminä, haarat suoria, mykeröperät 0–4 cm pitkiä.
  • Lehdet: Kierteisesti, ruodillisia. Lapa leveänsuikea–puikea, herttatyvinen, usein isohampainen, alta vaaleanvihreän huopakarvainen.
  • Hedelmä: Pullea, miltei suora, ruskea, mustankirjava pähkylä, jonka kärjessä lyhyitä, keltaisia väkäshaivenia.
  • Kasvupaikka: Pihat, maatilat, joskus tienvarret, kaupunkien maakasat, joutomaat.
  • Kukinta: Heinä–syyskuu.

Pikkutakiainen viihtyy parhaiten ihmisen seuralaisena, esimerkiksi navetan takusilla tai ulkorakennusten seinustoilla. Se kasvaa meillä jonkin verran myös luonnontilaisen kaltaisessa ympäristössä, mutta on vaikea arvioida kuuluuko se omin avuin maahamme levinneisiin alkuperäiskasveihin vai vasta ihmisen mukana saapuneisiin tulokkaisiin. Ennen kuin ihminen puuttui luontomme kehitykseen, avoimien paikkojen kasvilajeilla oli havumetsän puristuksessa vain vähän tilaa. Sopivia kasvupaikkoja olivat lähinnä suoniityt, vesistöjen rannat ja tunturipaljakat. Kenties mammutit, alkuhärät ja muut jääkauden jälkeen maassamme asuneet suurnisäkkäät ovat myös ylläpitäneet sopivia, avoimia kasvuympäristöjä. Tiedämme kuitenkin varsin vähän niittyjen lajikoostumuksesta niiltä ajoilta, jolloin suomalaisten esi-isät raivasivat ensimmäiset pellot metsiin ja päästivät karjan ensi kerran luonnonlaitumille. Todennäköisesti viljelykasvien siementen ja karjan mukana tuli useita siihen saakka vain etelämpänä Euroopassa kasvaneita niittykasveja – toisaalta meikäläiset luonnonkasvit levisivät alkuperäisiltä kasvupaikoiltaan jo silloin metsään hakatuille raivioille.

Takiaiset ovat aika hankalia erotettavia toisistaan ja saattavat lisäksi risteytyä keskenään. Yleisestä seittitakiaisesta (A. tomentosum) pikkutakiainen eroaa kukinnon muodon avulla: seittitakiaisen mykeröt ovat ryhmittyneet tasalatvaiseksi, huiskilomaiseksi ryhmäksi, pikkutakiaisen mykeröt ovat terttumaisina ryhminä. Lisäksi pikkutakiaisella mykerö on vanhemmiten lähes kalju, ei tiheään seittikarvainen niin kuin seittitakiaisella. Pikkutakiainen jää kooltaankin vain puoleen seittitakiaisen koosta. Kasvupaikoiltaan se on seittitakiaista maalaismaisempi, eikä tunkeudu yhtä kärkkäästi taajamiin. Nykyaika on kohdellut sitä kaltoin ja se on harvinaistunut parinkymmenen viime vuoden aikana tuntuvasti. Toisiaan paljon muistuttavat pikku- ja lehtotakiainen (A. nemorosum) voivat esiintyä rinnan. Ne eroavat pääasiassa jälkimmäisen suurikokoisuuden perusteella.

Muita saman suvun lajeja
Muita saman heimon tai alaheimon lajeja

Seuraa meitä!

Tunnista lajeja!

Sivun alkuun / Top of the page