© Copyright: Kuvat: Jouko Lehmuskallio.
All rights reserved.

Rautanokkonen

Urtica urens

  • Heimo: Nokkoskasvit – Urticaceae
  • Kasvumuoto:1-vuotinen ruoho.
  • Korkeus: 10–50 cm. Varsi koheneva–pysty, usein haarova, 4-särmäinen, poltinkarvainen.
  • Kukka: Hede- ja emikukat erikseen, mutta samassa yksilöissä, kukat hyvin pieniä. Hedekukka: kehälehtiä 4, verholehtimäisiä, karvaisia, läpikuultavia. Heteitä 4, palhot nuppuvaiheessa sisäänpäin kiertyneet. Emikukka: kehälehtiä 4, verholehtimäisiä, pareittain erikokoisia, karvaisia, suuremmissa kehälehdissä usein 1 poltinkarva kummassakin. Emiö 1-vartaloinen, 1-luottinen, luotti pensselimäinen. Kukinto norkkomainen, 1–2 cm pitkä, lehtiruotia lyhyempi.
  • Lehdet: Vastakkain, ruodillisia, korvakkeellisia. Lapa soikea–pyöreähkö, kiila–tylppätyvinen, lyhytkärkinen, syvään sahalaitainen, molemmin puolin harvakseen poltinkarvainen, vaaleanvihreä. Lapa n. 1,5 kertaa leveytensä pituinen, ruoti n. 2/3 lavan pituudesta.
  • Hedelmä: Soikea–pisaranmuotoinen, litteä, kellanruskea, kehälehtien suojaama pähkylä.
  • Kasvupaikka: Puutarhat, pihat, istutukset, viljelysmaat, pellot, karjapihat, kanatarhat, kaatopaikat, merenrannat. Typensuosija.
  • Kukinta: Heinä–syyskuu.
  • Uhanalaisuus: Silmälläpidettävä.

Rautanokkonen on meillä muinaistulokas. Se on todennäköisesti kotoisin Välimeren alueelta, mutta levinnyt tehokkaasti aina Uuteen-Seelantiin saakka. Rautanokkonen on yksivuotinen, joten sen lisääntyminen on kiinni siementuotannosta. Nokkosen pienet kukat ovat tuulipölytteisiä, mutta aivan kokonaan ilmavirtausten varassa lisääntyminen ei ole: heteet ovat nupussa sisäänpäin taipuneita ja kun kukka avautuu, ne suoristuvat nopeasti ja sinkoavat siitepölyn ilmaan.

Rautanokkonen on typensuosija, jonka kasvupaikkoja vapaassa luonnossa ovat merenrantojen kasautumisvyöhykkeet. Navettojen ja tunkioiden ympäristöt, missä on runsaasti hajoavaa orgaanista ainetta, kelpasivat lajille mainiosti. Kasville riitti kaupungeissakin sopivia juurensijoja pitkälle 1900-luvulle, kun matka taajamiin tehtiin hevospeleillä, julkinen liikenne toimi hevosomnibussilla ja sotaväkikin liikkui ratsain. Viemäriverkosto tai puhtaanapito ei ollut nykyistä tasoa, joten vetojuhtien jälkeensä jättämät ravinnelisät jäivät höystämään rautanokkosen kasvupaikkoja. Laji oli ainakin Etelä-Suomen pitäjissä jokseenkin yleinen, sillä useista kansanomaisista nimistä päätellen suomalaiset näyttävät erottaneen sen lajilleen. Rautanokkosta ei ole käytetty yhtä paljon talouksissa kuin yleisempää isonokkosta (U. dioica). Nuoria versoja on sentään käytetty vihannekseksi ja kuivattuna karjan rehuksi, myös rohdoskäytöstä on viitteitä.

Nyt hevoset ovat korvautuneet autoilla ja vanhanajan väljät puutalokorttelit kivitaloilla. Eloperäinen typpi kerätään jätevesien puhdistamoon, kadunvarret siistitään ja istutukset kitketään. Rautanokkosta näkee harvoin ja aika harva sen taitaa tunteakaan. Kohtaaminen rautanokkosen kanssa ei ihan heti unohdu, siitä pitää huolen lajin tavallista nokkosta kipakampi polte, ominaisuus, jota jopa lajin tieteellinen nimi painottaa. Rautanokkonen on myös isonokkosta matalampi, helakammanvihreä ja kiiltävämpi, sen lehti on tylppäkärkisempi, myös yläpuolelta poltinkarvainen ja ruoti on lehtilapaan verrattuna pidempi (noin 2/3 lavan pituudesta). Varmin tuntomerkki erottamaan lajit toisistaan on kukinnon pituus: nokkosella 6–8 cm, selvästi lehtiruotia pidempi, rautanokkosella 1–2 cm, lehtiruodin mittainen tai lyhyempi.

Muita saman suvun lajeja
Muita saman heimon tai alaheimon lajeja

Seuraa meitä!


Tunnista lajeja!

Sivun alkuun / Top of the page