© Copyright: Kuvat: Jouko Lehmuskallio.
All rights reserved.

Rehuvirna

Vicia sativa

  • Alalajit: Kaitarehuvirna (ssp. nigra, synonyymi ssp. segetalis), Peltorehuvirna (ssp. sativa)
  • Heimo: Hernekasvit – Fabaceae (Leguminosae)
  • Kasvumuoto: 1-vuotinen ruoho.
  • Korkeus: 15–70 cm. Varsi rento–koheneva–pysty, karvainen.
  • Kukka: Teriö vastakohtainen, sinipunainen–punainen, 10–30 mm pitkä, perhomainen (terälehtiä 5, joista ylinnä purje, sivuilla siivet ja alinna kahdesta terälehdestä muodostunut venho). Verhiö 5-liuskainen. Heteitä 10, palhot yhdistyvisiä. Emiö 1-lehtinen ja 1-luottinen. Kukinto perätön, 1–2-kukkainen terttu.
  • Lehdet: Kierteisesti, lyhytruotisia–ruodittomia, korvakkeellisia. Lapa parilehdykkäinen, 1–7-parinen, kärhellinen. Lehdykät vastapuikeita–suikeita–tasasoukkia, ehytlaitaisia, otakärkisiä, joskus lanttopäisiä, joskus molempia (lovi- ja otapäisiä). Korvakkeet hammaslaitaiset, tummatäpläiset.
  • Hedelmä: 25–70 mm pitkä, karvainen–kalju, kellanruskea–musta, joskus siementen välistä kuroutunut (kaventunut) palko.
  • Kasvupaikka: Pellot, kesannot, joutomaat, pientareet, tienvarret, pihat, kedot, satamat, ratapihat. Myös rehu- ja viherlannoituskasvi.
  • Kukinta: Kesä–elokuu.

Virnojen suvun nykyinen tieteellinen nimi Vicia liitettiin näihin kasveihin jo antiikin aikoina. Sitä käytti ensimmäisen kerran roomalainen Marcus Varro maatalousoppikirjassaan ilmeisesti nimenomaan rehuvirnasta. Nimi pohjautuu latinan verbiin vincere, ‘kiertyä’ ja viittaa suvulle ominaisiin lehtien kiertyviin kärhiin, joiden avulla rehuvirnakin kiipeilee muun kasvillisuuden päälle. Rehuvirna tuotiin meille aikoinaan Etelä-Euroopasta karjan talvirehuksi ja laji levisi sitten luontoon kesantopelloille sekä puimaloiden ja myllyjen edustoille. Monien vanhojen viljelykasvien tavoin rehuvirnankin alkuperää on vaikea paikallistaa, mutta otaksuttavasti se on Välimeren maissa. Virnat ovat laajentaneet levinneisyyttään paitsi ihmistä, myös eläimiä hyödyntämällä: kovakuoriset siemenet säilyvät hyvin kasvinsyöjien ruuansulatuskanavan läpi ja saattavat levitä niiden matkassa pitkiäkin matkoja. Rehuvirnalla on liittolaisia myös eläinkunnan pienimpien joukossa. Tarkkaan katsoessaan sen korvakkeista voi erottaa pieniä, mustia pisteitä. Ne ovat mesiäisiä, joiden erittämä makea neste houkuttelee muurahaisia kasvin varrelle. Ne puolustavat kasvia tuhohyönteisiä ja ehkä suurempiakin kasvinsyöjiä vastaan, palkakseen ne saavat mettä.

Rehuvirnasta esiintyy meillä kaksi alalajia (joidenkin teosten mukaan kolme): (1) peltorehuvirna eli vikkeri (ssp. sativa), joka on suurikukkaisin ja jolla on vastapuikeat lehdykät, (2a) hyvin harvinainen ja alalajeista pienin, kaitarehuvirna (ssp. nigra), jonka lehdykät ovat suikeat, sekä (2b) alalajeista suurikokoisin, rikkarehuvirna (ssp. segetalis), jonka palot ovat siementen välistä kuroutuneet. Nykyisin kaita- ja rikkarehuvirna lasketaan samaksi alalajiksi. Rehuvirna muistuttaa meillä selvästi yleisempää aitovirnaa (V. sepium), jolla on leveämmät, odattomat lehdykät.

Muita saman suvun lajeja
Muita saman heimon tai alaheimon lajeja

Seuraa meitä!

Tunnista lajeja!

Sivun alkuun / Top of the page