© Copyright: Kuvat: Jouko Lehmuskallio.
All rights reserved.

Sikoangervo

Filipendula vulgaris

  • Heimo: Ruusukasvit – Rosaceae
  • Kasvumuoto: Monivuotinen ruoho. Juurakollinen, osa juurista mukulamaisia.
  • Korkeus: 30–50 cm. Varsi jäykkä, (lähes) kalju, varsilehtiä 1–3.
  • Kukka: Teriö säteittäinen, kermanvalkoinen–hiukan punertava, 10–15 mm leveä; terälehtiä (5–)6, ne 6–8 mm pitkiä. Verhiö (5–)6-liuskainen. Heteitä paljon. Emiö erilehtinen, emejä useita. Kukinto laaja kerrannaishuiskilo. Kukka tuoksuton.
  • Lehdet: Ruusukkeena ja varressa kierteisesti, ruodillisia–ruodittomia, korvakkeellisia. Lapa parilehdykkäinen–liuskainen, 15–30-parinen, päätölehdykällinen. Lehdykät isohampaisia–matalaan liuskaisia, kaljuja, heikosti tuoksuvia. Lehdyköitten välissä pieniä välilehdyköitä.
  • Hedelmä: Litteä, suora, karvainen, 3–4 mm pitkä pähkylä, joita useita yhdessä.
  • Kasvupaikka: Kuivahkot pientareet, penkereet, kedot, rinneniityt, kalliot. Kalkinsuosija.
  • Kukinta: Kesä–heinäkuu.

Sikoangervo on yleinen Suomessa Ahvenanmaalla, lounaissaaristossa ja aivan lounaisimmalla rannikkokaistaleella, mutta kasvaa myös paikoin idempänä etelärannikolla ja Etelä-Hämeessä. Levinneisyys noudattelee melko tarkoin pronssi- ja rautakauden asuttuja seutuja ja usein runsaat esiintymät sijaitsevat esihistoriallisilla asuinpaikoilla. Monet väittävät metallikausien ihmisten jopa muovanneen toimillaan sikoangervon meikäläisen levinneisyyden rajat. Ihminen on varmasti luonut sikoangervolle kosolti uusia kasvupaikkoja, joille tämä luontaisesti niukka ketokasvi on voinut siirtyä ja runsastua. Toisten mielestä sikoangervo on mantereinen eurooppalais–siperialainen aro- ja metsäarolaji, joka ei ole ennen ihmisen aikaa kuulunut laisinkaan Suomen kasvistoon.

Sikoangervo kasvattaa hoikkien juuriensa kärkiin pikkusormen paksuisia, runsaasti tärkkelystä sisältäviä mukuloita leviäimiksi ja ehkä myös kuivan ajan vesivarastoiksi. Angervojen suvun tieteellinen nimi Filipendula, joka tulee latinan sanoista filum ’rihma’ ja pendulus ’riippuva’, viittaa nimenomaan näihin hentojen perien päässä oleviin pallukoihin. Pitkulaisia juurimukuloita on ainakin viikinkiajalla käytetty ihmisravinnoksi, mikä on antanut lisäpontta arveluille kasvin levittämisestä varta vasten asuinpaikoille. Myös vapaina kasvatettavat siat tonkivat ja syövät mukuloita halukkaasti, mistä kasville on johdettu sen suomenkielinen nimi. Mukuloitten lisäksi kasvi lisääntyy toki siemenestäkin. Kukkien pölyttäjinä toimivat yleisimmin kärpäset ja mehiläiset.

Äkkipäätään sikoangervo saattaa muistuttaa koko Suomessa yleistä, kookkaampaa sukulaistaan mesiangervoa (F. ulmaria). Sikoangervon lehdet ovat kuitenkin keskittyneet tyviruusukkeeseen ja niiden lehdyköiden lukumäärä on paljon isompi. Myös juurimukulat ja selvästi kuivemmat kasvupaikat erottavat sen sukulaisestaan. Angervon suvun lajit ovat tyypillisesti voimakastuoksuisia – sikoangervo on kuitenkin lähes tuoksuton. Molemmat angervot kuuluvat villiyrttiharrastajien lajistoon.

Muita saman suvun lajeja
Muita saman heimon tai alaheimon lajeja
Puita ja pensaita samasta heimosta

Seuraa meitä!

Tunnista lajeja!

Sivun alkuun / Top of the page