© Copyright: Kuvat: Jouko Lehmuskallio.
All rights reserved.

Suo-ohdake

Cirsium palustre

  • Heimo: Mykerökukkaiset – Compositae, alaheimo Karhiaiskasvit – Carduoideae (aiemmin Asterikasvit – Asteraceae)
  • Kasvumuoto: 2-vuotinen tai kerran kukkiva monivuotinen ruoho.
  • Korkeus: 50–200 cm. Varsi haaraton–ylhäältä haarova, siipipalteinen, piikkinen, uurteinen, harvakseen seittikarvainen, tav. tummanpunertava.
  • Kukka: Kukat muodostavat 1–1,5 cm pitkiä, kehtosuomujen suojaamia kukkamaisia mykeröitä. Mykerön laitakukat puuttuvat; kehräkukat aniliininpunaisia–tumman sinipunaisia. (harvoin valkoisia tai vaaleanpunaisia), torvimaisia. Heteitä 5. Emiö yhdislehtinen, 1-vartaloinen, 2-luottinen. Kehto puolipallomainen, kehtosuomut pystyjä, kärjestä lyhytpiikkisiä, punaruskeita. Mykeröt tiiviinä, terttumaisina 2–8 mykerön ryhminä.
  • Lehdet: Kierteisesti, ruodillisia–ruodittomia, johteisia, ruodit palteisia, tyvilehtien ruotien palteet piikkireunaisia. Lapa suikea, teräväkärkinen, pariliuskainen, jäykkä, ohutpiikkinen, päältä harvaan villakarvainen, tummanvihreä, alta seitti- ja hapsikarvainen, vaaleanvihreä.
  • Hedelmä: Soikea, litteähkö, sileä, kiiltävä, 3–4 mm pitkä pähkylä, jonka kärjessä rengaspaksunnos ja sulkahaivenia.
  • Kasvupaikka: Kosteat niityt, laitumet, viljelysmaat, kesannot, ojanvarret, rannat, kallioaltaat, lähteiköt, viidat, rehevät suot.
  • Kukinta: Heinä–syyskuu.

Suo-ohdakkeella lienee hallussaan kaksivuotisten kasviemme pituusennätys: ruusukkeen keskeltä kohoavalle varrelle kertyy mittaa usein pari metriä. Korkeakasvuiset suo-ohdakkeet näkyvät kauas, mutta niiden juurella maan tasalla on yleensä monin verroin runsaammin eri ikäisiä lehtiruusukkeita: vaikka kasvi saattaa optimiolosuhteissa käydä koko elinkiertonsa läpi kahdessa vuodessa, meidän ilmastossamme siltä kestää yleensä vähintään viisi vuotta kerätä riittävästi voimia kukintaan. Luonnossa olosuhteet karsivat kovalla kädellä suo-ohdakkeen nuoruusvaiheita ja kukkimaan selviytyy vain murto-osa siementaimista.

Suo-ohdakkeen kokonaislevinneisyysalue käsittää lähes koko Euroopan. Suomessa yleisen levinneisyyden raja kulkee Oulun tienoilla, pohjoisempana laji harvinaistuu ja Pohjois-Lapissa se on jokseenkin satunnainen – Enontekiöltä tunnetaan kuitenkin yksi luonnonkasvupaikka. Luonnossamme suo-ohdakkeelle soveltuvia aukeita aloja on lähteikköisissä korvissa, puronvarsihetteiköissä ja rantaniityillä. Laji leviää kuitenkin hanakasti ihmisen muokkaamille tai luomille kosteille kasvupaikoille: maantienojiin, pellonpientareille ja huonosti hoidettuihin heinänurmiin. Suo-ohdake ei kuitenkaan ole varsinaisesti sopeutunut kasvamaan laidunmailla, eikä sen piikkisyys rajoita laiduntavia hevosia ja lehmiä syömästä sitä.

Suo-ohdake muistuttaa etäisesti tanakampaa piikkiohdaketta (C. vulgare), jonka lehtilavat kuitenkin ovat suo-ohdaketta paljon piikkisempiä. Selkein erottava tekijä lienee mykeröissä, jotka piikkiohdakkeella ovat yksittäin, suo-ohdakkeella niitä on useita yhdessä. Suo-odakkeen katkonaisesti siipipalteiset varret saattavat tuoda mieleen myös lähisukuiset karhiaiset (Carduus): niiden pähkylöitten lenninlaite on kuitenkin nippu yksinkertaisia hapsihaivenia, ohdakkeiden haivenet ovat monimutkaisemmin haaroittuneita sulkahaivenia.

Muita saman suvun lajeja
Muita saman heimon tai alaheimon lajeja

Seuraa meitä!

Tunnista lajeja!

Sivun alkuun / Top of the page