Kuvat: ©Jouko Lehmuskallio
Suo-ohdake
Cirsium palustre
- Heimo: Asterikasvit – Asteraceae (Compositae)
- Kasvumuoto: 2-vuotinen tai kerran kukkiva monivuotinen ruoho.
- Korkeus: 50–200 cm. Varsi haaraton–ylhäältä haarova, siipipalteinen, piikkinen, uurteinen, harvakseen seittikarvainen, tav. tummanpunertava.
- Kukka: Kukat muodostavat 1–1,5 cm pitkiä, kehtosuomujen suojaamia kukkamaisia mykeröitä. Mykerön laitakukat puuttuvat; kehräkukat aniliininpunaisia–tumman sinipunaisia. (harvoin valkoisia tai vaaleanpunaisia), torvimaisia. Heteitä 5. Emiö yhdislehtinen, 1-vartaloinen, 2-luottinen. Kehto puolipallomainen, kehtosuomut pystyjä, kärjestä lyhytpiikkisiä, punaruskeita. Mykeröt tiiviinä, terttumaisina 2–8 mykerön ryhminä.
- Lehdet: Kierteisesti, ruodillisia–ruodittomia, johteisia, ruodit palteisia, tyvilehtien ruotien palteet piikkireunaisia. Lapa suikea, teräväkärkinen, pariliuskainen, jäykkä, ohutpiikkinen, päältä harvaan villakarvainen, tummanvihreä, alta seitti- ja hapsikarvainen, vaaleanvihreä.
- Hedelmä: Soikea, litteähkö, sileä, kiiltävä, 3–4 mm pitkä pähkylä, jonka kärjessä rengaspaksunnos ja sulkahaivenia.
- Kasvupaikka: Kosteat niityt, laitumet, viljelysmaat, kesannot, ojanvarret, rannat, kallioaltaat, lähteiköt, viidat, rehevät suot.
- Kukinta: Heinä–syyskuu.
Suo-ohdakkeella lienee hallussaan kaksivuotisten kasviemme pituusennätys: ruusukkeen keskeltä kohoavalle varrelle kertyy mittaa usein pari metriä. Korkeakasvuiset suo-ohdakkeet näkyvät kauas, mutta niiden juurella maan tasalla on yleensä monin verroin runsaammin eri ikäisiä lehtiruusukkeita: vaikka kasvi saattaa optimiolosuhteissa käydä koko elinkiertonsa läpi kahdessa vuodessa, meidän ilmastossamme siltä kestää yleensä vähintään viisi vuotta kerätä riittävästi voimia kukintaan. Luonnossa olosuhteet karsivat kovalla kädellä suo-ohdakkeen nuoruusvaiheita ja kukkimaan selviytyy vain murto-osa siementaimista.
Suo-ohdakkeen kokonaislevinneisyysalue käsittää lähes koko Euroopan. Suomessa yleisen levinneisyyden raja kulkee Oulun tienoilla, pohjoisempana laji harvinaistuu ja Pohjois-Lapissa se on jokseenkin satunnainen – Enontekiöltä tunnetaan kuitenkin yksi luonnonkasvupaikka. Luonnossamme suo-ohdakkeelle soveltuvia aukeita aloja on lähteikköisissä korvissa, puronvarsihetteiköissä ja rantaniityillä. Laji leviää kuitenkin hanakasti ihmisen muokkaamille tai luomille kosteille kasvupaikoille: maantienojiin, pellonpientareille ja huonosti hoidettuihin heinänurmiin. Suo-ohdake ei kuitenkaan ole varsinaisesti sopeutunut kasvamaan laidunmailla, eikä sen piikkisyys rajoita laiduntavia hevosia ja lehmiä syömästä sitä.
Suo-ohdake muistuttaa etäisesti tanakampaa piikkiohdaketta (C. vulgare), jonka lehtilavat kuitenkin ovat suo-ohdaketta paljon piikkisempiä. Selkein erottava tekijä lienee mykeröissä, jotka piikkiohdakkeella ovat yksittäin, suo-ohdakkeella niitä on useita yhdessä. Suo-odakkeen katkonaisesti siipipalteiset varret saattavat tuoda mieleen myös lähisukuiset karhiaiset (Carduus): niiden pähkylöitten lenninlaite on kuitenkin nippu yksinkertaisia hapsihaivenia, ohdakkeiden haivenet ovat monimutkaisemmin haaroittuneita sulkahaivenia.
