© Copyright: Kuvat: Jouko Lehmuskallio.
All rights reserved.

Syylälinnunherne

Lathyrus linifolius

  • Heimo: Hernekasvit – Fabaceae (Leguminosae)
  • Kasvumuoto: Monivuotinen ruoho. Juuristossa tummia mukuloita.
  • Korkeus: 15–30 cm. Varsi pysty, palteinen, jokseenkin kalju.
  • Kukka: Teriö vastakohtainen, sinipunainen, myöhemmin sinertyvä, 10–16 mm pitkä, perhomainen (terälehtiä 5, joista ylinnä purje, sivuilla siivet, alinna kahdesta terälehdestä muodostunut venho). Verhiö 5-liuskainen. Heteitä 10. Emiö 1-lehtinen ja 1-luottinen. Kukinto pitkäperäinen, 2–6-kukkainen terttu.
  • Lehdet: Kierteisesti, ruodillisia, korvakkeellisia. Lapa parilehdykkäinen, 2–4-parinen, kärhetön. Lehdykät soikeita–suikeita–tasasoukkia, silposuonisia, ehytlaitaisia. Korvakkeet isoja.
  • Hedelmä: 25–45 mm pitkä, kalju, punaruskea–mustanruskea, 6–10-siemeninen palko.
  • Kasvupaikka: Lehdot, ruohoiset metsät, pensaikot, pientareet.
  • Kukinta: Touko–kesäkuu.

Viehkon syylälinnunherneen ulkomuodossa ei äkkiseltään keksi mitään syyliin viittaavaa: nimi tuleekin kasvin juurakosta, joka on paisunut nivelkohdista mukulamaisen turpeaksi. Makeahkoja pähkinänmakuisia mukuloita on epäilemättä aikoinaan syöty – ne lienee syytä keittää ennen syömistä, sillä laji on lievästi myrkyllinen.

Syylälinnunherneen luontainen levinneisyys rajoittuu maamme ilmastollisesti suotuisimpaan lounaiskolkkaan. Laji kasvaa usein paitsi kuivissa lehdoissa ja tuoreissa metsissä, myös suhteellisen karuillakin kankailla. Selvästikään se ei ole riippuvainen kalkista, kuten monet muut levinneisyytensä pohjoisilla äärirajoilla sinnittelevät kasvit. Ihminen lienee levittänyt lajia pohjoisemmaksi, sillä muuten sen hajaesiintymiä päälevinneisyysalueen pohjoispuolella – Uudellamaalla, Satakunnassa ja Pohjois-Hämeessä – on vaikea selittää. Useimmiten syylälinnunherne esiintyy runsaana varsin pienellä alueella, mutta harvinaistuu kauempana nopeasti ilman mitään ilmeistä syytä. Yhteys rautakautisiin asuinpaikkoihin on niin selkeä, että arkeologit ovat hyödyntäneet näitä lajin kasvupaikkoja jäljittäessään muinaismuistoja. Kasvin esiintyminen muinaissuomalaisten asuinsijoilla viittaa vahvasti esi-isiemme käyttäneen lajia ravinnokseen tai ehkä rohdoksena ja tarkoituksella siirtäneen sitä uusille kasvupaikoille. Luultavasti suurisiemenisellä syylälinnunherneellä on vaikeuksia levittäytyä omin avuin laajemmalle. Viime aikoina se on saavuttanut uusia alueita mm. liikenteen mukana.

Syylälinnunherne muistuttaa kevätlinnunhernettä (L. vernus), jonka varret ovat kuitenkin siipipalteettomat, lehdykät puikeammat ja heikkosuonisemmat ja koko olemus sirompi.

Myrkyllistä vai ei?

Teoria 1.
Syylälinnunherneen ‘kookkaita’ siemeniä, herneitä, ei pidä mennä sellaisenaan popsimaan: muiden nätkelmien ja useimpien villien hernekasvien tapaan ne sisältävät myrkyllisiä yhdisteitä, kuten allantoiinia, arbutiinia ja myrkyllisiä aminohappoja.
Teoria 2.
Syylälinnunherneen siemeniä syödään mm. laihdutusravintoaineena, eikä myrkytyksiä saamamme tiedon mukaan ole tapahtunut. Sen sijaan linsssivirna, Vicia ervilia (jonka englanninkielinen lajinimi on sama kuin syylälinnunherneellä eli bitter vetch) on ihmiselle myrkyllinen, vaikka lajia onkin käytetty rehukasvina tuhansia vuosia. Vicia ervilian siemenet on keitettävä useaan kertaan, jos niitä terveenä haluaa nauttia useamman kerran.

Muita saman suvun lajeja
Muita saman heimon tai alaheimon lajeja

Seuraa meitä!

Tunnista lajeja!

Sivun alkuun / Top of the page