© Copyright: Kuvat: Jouko Lehmuskallio.
All rights reserved.

Tikankontti

Cypripedium calceolus

  • Nimi myös: Lehtotikankontti
  • Heimo: Kämmekkäkasvit – Orchidaceae
    (aiemmin Tikankonttikasvit – Cypripediaceae)
  • Kasvumuoto: Monivuotinen ruoho. Juurakko vaakasuora, suikertava.
  • Korkeus: 20–50 cm. Varsi nystykarvainen.
  • Kukka: Kehä vastakohtainen, 6–9 cm leveä. Kehälehtiä kahdessa kiehkurassa 6, joista 5 suikeita–soikeita, punaruskeita–tummanruskeita (joskus kellanvihreitä), 2 usein yhteenkasvanut, 1 erilaistunut huuleksi. Huuli konttimainen, syvän kovera, keltainen, kannukseton. Hetiö ja emiö yhtyneet ns. siitintukuksi, heteitä 2, luotteja 3. Kukkia tav. 1, joskus 2–3. Kukan tuoksu hedelmäinen.
  • Lehdet: Kierteisesti, ruodittomia. Lehtiä 3–6, latvaa kohti pieneneviä. Lapa leveänsoikea–soikea, suippo, ehytlaitainen, silposuoninen, alta lyhytkarvainen.
  • Hedelmä: Pitkittäisharjuinen, n. 3 cm pitkä kota, siemenet pölymäisen pieniä.
  • Kasvupaikka: Lehdot, letto- ja lehtokorvet, lehtomaiset metsänreunat, lettorämeet, toisinaan kuivillakin paikoilla. Kalkinvaatija.
  • Kukinta: Kesäkuu.
  • Uhanalaisuus: Silmälläpidettävä, rauhoitettu koko Suomessa, myös Ahvenenmaalla.

Tikankontti on usein sijoitettu muista kämmeköistämme erilleen omaan tikankonttikasvien heimoonsa. Sillä ei ole kämmekkäkasveille tyypillisiä, pitkälle erikoistuneita siitepölymyhkyjä, vaan kahden heteen siitepöly on massamaisen tahmeaa. Alkeellisuudestaan huolimatta tikankontti on monen mielestä komein kämmekkämme.

Tikankontin kukka on kokonaisuutena kasvistomme suurimpia, halkaisijaltaan hyvinkin kymmenkunta senttimetriä ja tuoksuu hyvältä. Kukan rakenne on sopeutuma sen erikoiseen pölytysmekanismiin. Tikankontti ei eritä mettä eikä mitään muutakaan pölyttäjien syötäväksi soveltuvaa materiaalia. Kukan ulkonäkö houkuttelee monenlaisia hyönteisiä, etenkin pistiäisiä ja kärpäsiä, jotka suuntaavat kohti keltaista huulta. Huomattuaan tulleensa medettömään kukkaan isot hyönteiset, kuten kimalaiset, lähtevät pettyneinä samaa tietä kuin tulivatkin, huulen isosta aukosta ja siis pölyttämättä tikankonttia. Kukan pölyttävät tavallisesti pienet maamehiläiset, jotka huulelle laskeutuessaan lopulta lipsahtavat tai putoavat kontin sisälle. Kontin reuna on liukas ja sisäänpäin kääntynyt, eikä pieni hyönteinen pääse palaamaan samaa tietä takaisin. Kontin takaosassa on kuitenkin läpikuultavia kohtia, ikkunoita, jotka ohjaavat hyönteisen ryömimään oikeaan suuntaan: ahtaaseen käytävään kaksihaaraiseen siitintukun ja huulen välissä. Poistuessaan kukasta käytävää pitkin hyönteinen koskettaa selällään ensin suurta luottipintaa ja sitten jompaakumpaa hedettä, josta sen selkään tarttuu tahmeaa siitepölymassaa. Raskaasta ja palkkiottomasta urakasta huolimatta mehiläiset eivät karta tikankontin kukkia – mikä kasvin kannalta olisikin valitettavaa. Tikankontin vastustamattoman vetovoiman salaisuus on sen tuoksuaineissa, jotka ovat osittain samoja kuin maamehiläisten feromonit. Paitsi että kukka itse erittää näitä aineita, kontin pehmeä karvapeite harjaa tehokkaasti ulos pyrkivästä hyönteisestä tuoksuaineita käyttöönsä. Eri puolilla levinneisyysaluettaan tikankontit ovat sopeutuneet paikalliseen pölyttäjälajistoon, mikä näkyy ainakin huulen mittasuhteissa, mutta todennäköisesti tuoksuaineissakin on eroja.

Muita saman heimon tai alaheimon lajeja

Seuraa meitä!

Tunnista lajeja!

Sivun alkuun / Top of the page