© Copyright: Kuvat: Jouko Lehmuskallio.
All rights reserved.

Tunturikurjenherne

Astragalus alpinus

  • Heimo: Hernekasvit – Fabaceae (Leguminosae)
  • Kasvumuoto: Monivuotinen ruoho. Pääjuuri vankka, pysty. Rönsyt pitkiä, haaraisia.
  • Korkeus: 8–20 cm. Varsi koheneva, tyveltä haarova, hiukan särmikäs, karvainen.
  • Kukka: Teriö vastakohtainen, sininen–sinipunainen ja tyveltä usein vaalea, harvoin kokonaan valkoinen, 10–14 mm pitkä, perhomainen (terälehtiä 5, joista ylinnä purje, sivuilla siivet, alinna kahdesta terälehdestä muodostunut venho), venho usein muita osia tummempi. Verhiö 5-liuskainen. Heteitä 10, palhot yhdistyvisiä. Emiö 1-lehtinen ja 1-luottinen. Kukinto lehtihankainen, pitkäperäinen, pallomainen, 5–15-kukkainen terttu.
  • Lehdet: Kierteisesti, ruodillisia, korvakkeellisia. Lapa parilehdykkäinen, 6–12-parinen, päätölehdykkäinen. Lehdykät tasasoukkia–soikeita, tylppiä, ehytlaitaisia, alta valkokarvaisia. Korvakkeet erilliset.
  • Hedelmä: 1–1,5 cm pitkä, hieman käyrä, suippokärkinen, mustakarvainen 2-lokeroinen, useimmiten 6-siemeninen, riippuva, avautumaton palko.
  • Kasvupaikka: Harjumetsät, jokirannat, tunturikankaat, kalliojyrkänteet, tienvarret.
  • Kukinta: Kesä–heinäkuu.

Tunturikurjenherne on Lapissa paljakkavyöhykkeen alaosien ja koivuvyöhykkeen avointen paikkojen kasvi. Tämän arktisen lajin saattaa kuitenkin löytää myös eteläisen Suomen harjuilta. Kun mannerjää viime jääkauden päättyessä vetäytyi Suomesta, alta paljastuneen maan valtasivat ensimmäisenä hyvin kylmyyttä sietävät kasvit. Vähitellen ne joutuivat väistymään aron ja lopulta metsän tieltä. Kallioille, rinteille, törmille ja harjuille jäi kuitenkin sinnetänne paikkoja, joissa tunturikasvit ovat sinnitelleet nykyaikaan saakka kertoen erikoisella levinneisyydellään tarinaa kasvien vaelluksesta vetäytyvän jäänreunan mukana kaakosta koilliseen kymmenentuhatta vuotta sitten. Kasvien levinneisyysalue ei ole toki nykyäänkään vakio. Aikaisemmin luonnonvoimat ja eläimet ylläpitivät tunturikurjenherneen suosimia avoimia ympäristöjä, nykyisin komeimmat kasvustot löytyvät usein maanteiden varsilta, ja ihmisen toiminnan mukana laji on levinnyt uusillekin paikoille.

Tunturikurjenherneen alalajeista meillä esiintyy pohjoiseen ja itään painottuva tummatunturikurjenherne (ssp. arcticus). Norjassa ja Ruotsissa yleisempi alalaji on vaaleatunturikurjenherne (ssp. alpinus). Tunturikurjenherne muistuttaa suuresti harvinaista, Käsivarren Lapissa esiintyvää, rauhoitettua tunturikeulankärkeä (Oxytropis lapponica). Jälkimmäisen lehdykät ovat suippokärkisiä ja harmaakarvaisia, ja sen kukan alaosa (venho) on otakärkinen.

Suurin suku

Kurjenherneet (Astragalus) on lajimäärältään siemenkasvien suurin suku – lajeja siitä tunnetaan yli 3000. Yli tuhannen lajin sukuja on parikymmentä ja yli 500:n noin 60.

Muita saman suvun lajeja
Muita saman heimon tai alaheimon lajeja

Seuraa meitä!

Tunnista lajeja!

Sivun alkuun / Top of the page