Kuvat: ©Jouko Lehmuskallio
Väinönputki
Angelica archangelica ssp. archangelica
- Heimo: Sarjakukkaiskasvit – Apiaceae (Umbelliferae)
- Kasvumuoto: Monivuotinen, kerran kukkiva ruoho.
- Korkeus: 50–150 cm. Varsi sileä, kalju, alaosasta sinipunainen, ontto, nivelkohdissa väliseinät.
- Kukka: Teriö säteittäinen, valkoinen–punertava–vihertävänvalkoinen, 4–5 mm leveä; terälehtiä 5, lovipäisiä, kärki sisäänkiertynyt. Verholehdet surkastuneet. Heteitä 5. Emiö yhdislehtinen, 2-vartaloinen, 2-luottinen. Kukinto kerrannaissarja, pikkusarjoja 20–40, palleromaisia, perät karvaisia–kaljuhkoja. Pääsarjan 1–3 suojuslehteä aikaisin varisevia, pikkusarjan suojuslehdet tasasoukkia, alaviistoja, kukkaperän pituisia.
- Lehdet: Kierteisesti, ruodillisia, lehtituppi iso ja pullea. Lapa kolmiomainen, 2–3 kertaa parilehdykkäinen. Lehdykät johteisia, hammaslaitaisia–liuskaisia, päätölehdykkä 3-liuskainen.
- Hedelmä: Pitkulainen, selkäpuolelta litteä, 2-lohkoinen, reunoilta ohutpalteinen, 6–8 mm pitkä, miellyttäväntuoksuinen lohkohedelmä.
- Kasvupaikka: Pensaikot, puronvarret, jokirannat, lähteiköt, lehdot, etenkin tunturialueella. Myös viljelykasvi.
- Kukinta: Heinä–elokuu.
Väinönputki on rauhoitettu Oulun läänin eteläpuolella.
Monet sarjakukkaiskasvimme on omistettu eläimille, jolloin nimi osoittaa kasvin vähäarvoisuutta tai suoranaista käyttökelvottomuutta ihmiselle. Väinönputki on pohjoisilla kasvupaikoillaan porojen ja karhujen herkkua, mutta maistuu myös ihmiselle ja Lapissa lajia onkin kutsuttu ihmisenputkeksi. Tarun mukaan arvokkaan hyötykasvin käytön ihmiskunnalle opetti itse arkkienkeli Rafael, johon kasvin tieteellinen lajinimi viittaa. Kasvin meikäläinen nimi väinönputki lienee annettu suomalaismytologian suurmiehen, Kalevalan tietäjä Väinämöisen kunniaksi.
Väinönputken katsottiin parantavan lähes kaikki vaivat ja taudit. Erityinen maine sillä oli ruton parantajana, mutta se sopi rohdoksi myös vatsa- ja keuhkovaivoihin, sydänsurujakin on koetettu helpottaa siitä keitettyjen lemmenjuomien avulla. Väinönputken juuria voi käyttää mausteena, lehtiä ja nuoria kukintoja vihanneksina, mehevästä ja makeasta varresta voi tehdä hilloa tai makeisia. Jo viikingit jalostivat väinönputkesta erityisen viljelylajikkeen, jonka lehtiruodit ovat täyteiset ja maku miedompi kuin luonnonvaraisilla kannoilla. Meillä pohjoiseen keskittyvä laji on aikoinaan ollut lappalaisten tärkein vihannes, joskaan sitä ei ole vartavasten viljelty. Väinönputki elää esimerkiksi Hollannissa uutta kukoistustaan ravinto- ja maustekasvina: juuresta tislatulla öljyllä maustetaan esimerkiksi giniä ja karkkeja, hedelmillä vermuttia ja likööreitä. Meillä lajin viljely ei ole oikein ottanut käynnistyäkseen, mutta Lapissa retkeilijä voi käyttää keväällä löytämänsä luonnonvaraisen väinönputken tuoreet lehdet ruokaansa.
Väinönputki jaetaan kahdeksi alalajiksi, Lapin tunturialueilla viihtyvän varsinaisen väinönputken (ssp. archangelica) lisäksi meillä kasvaa Ahvenanmaalla ja Itämeren rannikolla meriputki (ssp. litoralis). Alalajit erottaa toisistaan esimerkiksi sarjaperiä tarkastelemalla: väinönputkella ne ovat jonkin verran karvaisia, meriputkella kaljuja. Karhunputkesta (A. sylvestris) lajin erottaa liereiden lehtiruotiensa ja useimmiten myös lehtiensä liuskaisen päätölehdykän perusteella.
