Silene dioica x latifolia

© Copyright: Kuvat: Jouko Lehmuskallio.
All rights reserved.

Valkoailakki

Silene latifolia

  • Heimo: Kohokkikasvit – Caryophyllaceae
  • Kasvumuoto: 1-, 2- tai lyhytikäinen monivuotinen ruoho.
  • Korkeus: 30–60 cm. Varsi pysty, haarova, lyhytkarvainen, yläosasta nystykarvainen, mutta ei tahmea.
  • Kukka: Kasvi 2-kotinen (hede- ja emikukat eri yksilöissä). Teriö säteittäinen, valkoinen, n. 3–4 cm leveä; terälehtiä 5, kärjestä melko syvään 2-liuskaisia. Teriön nielussa liuskainen lisäteriö. Verhiö yhdislehtinen, 5-liuskainen, hedekukissa kapea, emikukissa pullea. Heteitä 10. Emiö yhdislehtinen, 5-vartaloinen, 5-luottinen. Kukinto monikukkainen. Kukat avautuvat illalla, heikkotuoksuisia.
  • Lehdet: Vastakkain, tyvilehdet ruodillisia, ylemmät ruodittomia. Lapa puikea–puikeansuikea, ehytlaitainen, karvainen, tummanvihreä.
  • Hedelmä: Soikea, kellanruskea, 15–22 mm pitkä kota.
  • Kasvupaikka: Pellon- ja tienpientareet, nurmikot, asumusten seinustat, satamat ja joutomaat.
  • Kukinta: Kesä–elokuu.

Valkoailakki on alun perin euraasialainen laji, joka on kulkeutunut Suomeen tuontiviljan ja -heinän joukossa sekä venäläisen sotilastoiminnan yhteydessä. Lajin alkuperä näkyy edelleen sen levinneisyyskuvassa: se on yleinen vain maamme eteläpuoliskon itäosissa, muualla harvinaisempi. Paikallistasolla lajin vahvimmat keskittymät ovat usein linnoitusten, asemapaikkojen ja muiden tsaarin armeijan tukikohtien entisillä sijoilla, myös sairaalan tai hautausmaan liepeillä olevat esiintymät saattavat olla samaa alkuperää. Valkoailakkia on saapunut meille vielä aivan viime vuosikymmeninäkin, tosin nykyään suunta on pääasiassa lännestä. Laji on kotiutunut meille suhteellisen hyvin, joten lisäystä on vaikea huomata.

Valkoailakki risteytyy puna-ailakin (S. dioica) kanssa, jolloin tuloksena on hempeän vaaleanpunaisia risteymiä. Alkuperäisalueillaan kasvien kasvupaikat ovat erillään, mutta Suomessa ne esiintyvät usein yhdessä ihmisen muokkaamissa ympäristöissä. Kukinta-ajat ja pölyttäjätkin menevät hieman limittäin. Valkoailakin terälehdet ovat päiväsaikaan supussa ja kukka vaikuttaa aika nuutuneelta: se avautuu, medeneritys lisääntyy ja tuoksu voimistuu vasta iltayöllä yöperhosten houkuttelemiseksi. Tehokkaita valkoailakin pölyttäjiä ovat yökköset ja pikkukiitäjät. Suuret kiitäjät imevät pitkällä kärsällään meden koskettamatta lainkaan heteitä ja emejä – kasvin kannalta ne ovat pelkkiä mesivarkaita.

Valkoailakki on puna-ailakin tapaan kaksikotinen: sen hede- ja emikukat ovat eri kasviyksilöissä ja sillä tapahtuu siis aina ristipölytys. Hedekukat varisevat pian kukinnan jälkeen, mutta emikukan verhiö laajenee suojellakseen kypsyviä siemeniä. Kotaan kehittyy jopa satoja siemeniä, jotka sinkoilevat ympäristöön tuulen tai ohikulkijan heiluttaessa kasvia. Valkoailakki sopii koristeeksi myös puutarhan ja pihaan, jonne siirrettynä se yleensä vielä komistuu ja rehevöityy. Se on aina melko lyhytikäinen, mutta kylväytyy usein itsestään kasvupaikalleen.

Muita saman suvun lajeja
Muita saman heimon tai alaheimon lajeja

Seuraa meitä!

Tunnista lajeja!

Sivun alkuun / Top of the page