© Copyright: Kuvat: Jouko Lehmuskallio.
All rights reserved.

Valkoapila

Trifolium repens

  • Heimo: Hernekasvit – Fabaceae (Leguminosae)
  • Kasvumuoto: Monivuotinen ruoho.
  • Korkeus: 10–30 cm. Varsi maanmyötäinen, nivelikohdista juurehtiva, kalju.
  • Kukka: Teriö vastakohtainen, valkoinen (joskus hiukan punertava), myöhemmin ruskettuva, 8–10 mm pitkä, tyveltä yhdislehtinen, perhomainen (terälehtiä 5, joista ylinnä purje, sivuilla siivet ja alimmaisena kahdesta terälehdestä muodostunut venho). Verhiö 5-liuskainen, kalju. Heteitä 10. Emiö 1-lehtinen ja 1-luottinen. Kukinto pitkäperäinen, tiheän pallomainen ryhmä, kukat tuoksuvia.
  • Lehdet: Kierteisesti, pitkäruotisia, korvakkeellisia. Lapa 3-lehdykkäinen; lehdykät vastapuikeita–vastaherttamaisia, nirhalaitaisia, usein vaaleakuvioisia. Korvakkeet ruotiin pitkälti yhteenkasvaneet.
  • Hedelmä: Avautumaton palko, jää verhiön sisään.
  • Kasvupaikka: Niityt, nurmikot, pihat, polut, joutomaat, pientareet, tienvarret, rannat.
  • Kukinta: Kesä–elokuu.

Apiloiden suvun tieteellinen nimi Trifolium tarkoittaa kolmilehtistä ja juontuu suvulle tyypillisistä, sormimaisesti kolmilehdykkäisistä lehdistä. Tunnetusti apiloilla voi toisinaan olla lehdyköitä enemmänkin ja erityisesti nelilehdykkäistä apilaa on pidetty onnen enteenä. Neliapiloita etsivät huomaavat, että tietyiltä alueilta niitä löytyy toisia enemmän, mikä saattaa johtua erilaisista ympäristöllisistä tai perinnöllisistä tekijöistä. Edelleenkään ei ole täysin selvää, mikä tekijä aiheuttaa epänormaalin suuren lehdyköiden määrän, joskin ominaisuuden harvinaisuus ja laaja levinneisyys viittaisivat sen olevan mutaatio. Nelilehtisiä apiloita on arvioitu olevan suunnilleen yksi jokaista kymmentätuhatta normaalia kolmilehtistä apilaa kohden; suurempiakin lehdykkämääriä saattaa erityisen onnekas tai sinnikäs luonnontutkija löytää, jopa kahdeksaantoista saakka.

Valkoapilaa ei yleensä tarvitse kauan etsiskellä. Laji on hyvin yleinen nurmikkojen ja puistojen ruoho. Maanmyötäisenä ja matalana kasvaessaan se kestää hyvin tallausta. Valkoapilaa on hyödynnetty myös kylvölaitumissa, sillä on hyvää rehua erityisesti hevosille ja lampaille. Lisäksi valkoapilan makealle tuoksuvat kukat tuottavat runsaasti mettä, ja se onkin yksi parhaimpia hunajakasvejamme – silti yhden hunajakilon tuottamisen arvellaan vaativan mehiläiseltä vierailua 60 000 apilankukassa. Lajin mahdollisia alkuperäisiä kasvupaikkoja maassamme ovat olleet merenrantojen hietikot ja jokirannat. Se hakeutuu kuitenkin hanakasti ihmisen seuraan ja on kulkeutunut lähes kaikkialle mihin ihminenkin: autiotuvan pihassa tai tunturinkupeen leiripaikalla se kasvaa vielä kauan vaeltajan jalanjäljissä.

Lähisukulaisestaan alsikeapilasta (T. hybridum) valkoapilan erottaa mm. rentovartisuutensa perusteella.

Ei uuselintarvike

Villiyrttiharrastajat käyttävät valko- (ja puna-apilan) maanpäällisiä osia yrttiteeaineksina sekä ruoka-annosten koristeina ja myös mausteena. Valkoapila on myös Eviran luonnonvaraisten kasvien käyttölistalla ravintolisäaineeksi (maanpäälliset osat) nykystatuksella ‘ei uuselintarvike’ (aiemmin kauppayrtti).

Muita saman suvun lajeja
Muita saman heimon tai alaheimon lajeja

Seuraa meitä!

Tunnista lajeja!

Sivun alkuun / Top of the page