© Copyright: Kuvat: Jouko Lehmuskallio.
All rights reserved.

Valkomesikkä

Melilotus albus

  • Heimo: Hernekasvit – Fabaceae (Leguminosae)
  • Kasvumuoto: 2-vuotinen ruoho.
  • Korkeus: 30–150 cm. Varsi koheneva–pysty, haarova, särmikäs, lähes kalju.
  • Kukka: Teriö vastakohtainen, valkoinen, 4–5 mm pitkä, perhomainen (terälehtiä 5, joista ylinnä purje, sivuilla siivet ja alinna kahdesta terälehdestä muodostunut venho). Verhiö 5-liuskainen. Heteitä 10. Emiö 1-lehtinen ja 1-luottinen. Kukinto lehtihankainen, pitkä terttu; kukat nuokkuvia.
  • Lehdet: Kierteisesti, ruodillisia, korvakkeellisia. Lapa 3-lehdykkäinen, päätölehdykkä ruodillinen. Lehdykät soikeita–suikeita, nirhalaitaisia. Korvakkeet ehyet.
  • Hedelmä: 3–5 mm pitkä, suippo, kurttupintainen, kalju, kypsänä tummanruskea, 1–2-siemeninen, avautumaton palko.
  • Kasvupaikka: Tienvarret, ratapenkereet, rautatiet, satamat, kaatopaikat, joutomaat.
  • Kukinta: Heinä–syyskuu.

Valkomesikän komeat kukinnot herättävät helposti kasveihin perehtymättömänkin luonnossa liikkujan huomion. Laji ei jää huomaamatta myöskään hyönteisiltä, joita lukuisat kukat ja runsas mesi houkuttelevat aterialle. Mainiona hunajakasvina tunnettujen mesiköiden suomalainen nimi mesikkä ja hunajaan viittaava tieteellisen nimen alkuosa (meli, hunaja) korostavat juuri tätä piirrettä (lotus tarkoittaa hernekasvia).

Valkomesikkä on nykyisin tuttu näky monenlaisilta kulttuuripaikoilta ja joutomailta Etelä- ja Keski-Suomessa. Laji on kuitenkin luonnossamme melko tuore tulokas, joka on vasta kotiutumassa meille. Ensimmäisen maihinnousunsa valkomesikkä teki purjelaivojen mukana: Itämeren puutavarakaupan kulta-ajalla 1800-luvulla vajaalastisina kotisatamaan palaaviin aluksiin otettiin vakauden säilyttämiseksi painolastia, useimmiten maata – ja siinä sivussa kasvien siemeniä ja muita leviäimiä. Useimmat eksoottiset kasvit eivät koskaan päässeet satamaa pitemmälle, ja niiden merkitys kasvistomme rikastuttajina jäi vähäiseksi. Valkomesikkä jatkoi kuitenkin matkaansa painolastimaakasoilta erilaisiin kulttuuriympäristöihin ja laji on vahvistanut jalansijaansa myöhemmin junien salamatkustajina ja kaupankäynnin kylkiäisinä. Lähiöiden ja teiden rakentaminen lievetoimintoineen näyttäisi kiihdyttäneen sen levittäytymistä uusille alueille vielä aivan viime aikoinakin. Uudet esiintymät jäävät useimmiten lyhytikäisiksi, mutta aina toisinaan kasvi asettuu pysyvästikin paikalle ja laajentaa lajinsa levinneisyyttä.

Kukattomana valkomesikän voi sekoittaa helposti keltakukkaiseen rohtomesikkään (M. officinalis), jonka palkohedelmät ovat kuitenkin karvaisia. Kukallisena volganmesikkään (M. wolgicus), joka on toinen valkokukkainen mesikkämme, hyvin satunnainen. Ehkä varmin keino erottaa lajit toisistaan on tutkia niiden kukkaperien pituutta: valkomesikällä kukkaperä on hyvin lyhyt, alle puolet kukan pituudesta, volganmesikällä vähintään kukan pituinen.

Muita saman suvun lajeja
Muita saman heimon tai alaheimon lajeja

Seuraa meitä!

Tunnista lajeja!

Sivun alkuun / Top of the page