© Copyright: Kuvat: Jouko Lehmuskallio.
All rights reserved.

Yöailakki

Silene noctiflora

  • Heimo: Kohokkikasvit – Caryophyllaceae
  • Kasvumuoto: 1- tai 2-vuotinen ruoho.
  • Korkeus: 25–40 cm. Varsi haaraton–vähähaarainen, tyveltä tiheään karheakarvainen, yläosasta nystykarvainen, tahmea.
  • Kukka: Teriö säteittäinen–hieman vastakohtainen, kermanvalkoinen–kellanpunertava, n. 2–2,5 cm leveä; terälehtiä 5, syvään 2-liuskaisia. Teriön nielussa liuskainen lisäteriö. Verhiö yhdislehtinen, melko kapea (siementen kypsyessä pullistuva), 5-liuskainen, 10–suoninen, nystykarvainen. Heteitä 10. Emiö yhdislehtinen, 3-vartaloinen, 3-luottinen. Kukat yksittäin tai harvakukkaisena viuhkona. Kukat avautuvat illalla ja tuoksuvat öisin.
  • Lehdet: Vastakkain, alimmat ruodillisia, ylemmät ruodittomia. Lapa soikea–puikea, ehytlaitainen, karvainen, vaaleanvihreä.
  • Hedelmä: Munanmuotoinen, kellanruskea, 6-liuskaisesti avautuva, 14–20 mm pitkä kota, hampaat taakäänteiset.
  • Kasvupaikka: Puutarhat, viljelymaat, joutomaat, ratapihat.
  • Kukinta: Heinä–syyskuu.

Yöailakki on vanha ihmisen seuralainen suurimmassa osassa Eurooppaa. Suomeen laji on kulkeutunut siemenenä ainakin puutarhasiementen joukossa, tuontiviljan mukana, laivojen painolastissa, sotajoukkojen huoltokuljetuksissa ja rautatieliikenteen mukana. Suomessa yöailakki on silti melkoinen harvinaisuus ja kasvaa edes jokseenkin vakinaisesti hyvin harvassa paikassa. Lyhytikäinen laji pystyy tavallisesti kypsyttämään ilmastossamme ainakin osan siemenistään, mutta kasvaa vain harvoin enää seuraavana kesänä samalla paikalla. Tyypillisemmin mierolaisluonteisen lajin löytää kerran, minkä jälkeen se häviää jäljettömiin.

Varmimmin yöailakin tapaa viljelypalstojen liepeiltä, kompostiläjiltä, multakasoilta ja vastaavilta paikoilta. Yöailakin harmahtavaa, tahmeaa ja siksi usein nuhruista versoa ei kuitenkaan ole helppo huomata. Kasvi ei edes kukkiessaan tuo itseään esiin pitämällä kukkansa päiväsaikaan supussa, terälehdet sisäänpäin rullautuneina. Yön laskeutuessa se kuitenkin puhkeaa kukoistukseen kukkien avautuessa ja alkaessa erittäessä hienoa tuoksua pimeässä liikkuvien pölyttäjiä houkuttelemaan – yöperhosia saapuukin sankoin joukoin imemään mettä ja pölyttämään kasvia. Monilla muillakin ailakeilla on vastaavanlaiset yöpölytteiset kukat. Lähisukuisesta, niin ikään yöperhospölytteisestä valkoailakista (S. latifolia ssp. alba) sen erottaa usein kukkien värin perusteella: valkoailakin teriö on puhtaanvalkoinen, yöailakilla se taittuu yleensä kellanpunertavaan päin. Epävarmat määritykset ratkeavat parhaiten näppituntumalla: valkoailakin varren yläosa ei ole tahmea.

Muita saman suvun lajeja
Muita saman heimon tai alaheimon lajeja

Seuraa meitä!

Tunnista lajeja!

Sivun alkuun / Top of the page