© Copyright: Kuvat:

Reima Kekäläinen, Jouko Lehmuskallio, Seppo Parkkinen, Jari Peltomäki, Priscilla Trenchard

. All rights reserved.

Kettu

Vulpes vulpes

  • Nimi myös: Punakettu
  • Lahko: Petoeläimet – Carnivora
  • Heimo: Koiraeläimet – Canidae
  • Samannäköisiä lajeja: Naali, Susi
  • Koko: Pieni koiraeläin. Pää 14–16 cm, pää ja ruumis 56–75 cm, häntä 30–50 cm, paino 3–10 kg (keskimäärin 5–6 kg). Koiraat hieman naaraita suurempia.
  • Yleiskuvaus: Keskikokoista koiraa muistuttava, melko pitkäjalkainen. Selkäpuoli tavallisesti punaruskea–kellanruskea, kaula ja rinta valkeat, raajat edestä mustat. Kallo, kuono ja hampaat kuin koiralla, mutta kapeammat. Hampaat terävä. Korvat suipot, takaa mustat. Häntä pitkä, (maata viistävä) ja tuuhea, tavallisesti valkokärkinen.
  • Liikkuminen: Kävelee ja juoksee, hyppii, voi nousta hetkeksi kahden jalan varaan.
  • Jäljet: Munanmuotoiset, 5,5 × 4 cm, pienemmät kuin sudella. Neljä silmiinpistävää varvasanturaa selvästi erillään keskusanturasta, kynsien jäljet selvät. Ravijäljet yleisimpiä, askelväli 0,6–1 m, nopeassa vinoravissa 1,2 m, laukassa (harvoin) noin 1 m. Kävellessä n. 30 cm suorassa linjassa. Jäljet muistuttavat naalin jälkiä, kuitenkin vähän isommat (naali on äärimmäisen harvinainen Pohjois-Lapin eläjä, joten sekaannusta tuskin tapahtuu).
  • Pesä: Kaivettu erilaisiin ympäristöihin ja maastoihin. Käyttää usein mäyrän vanhoja luolastoja. Voi käyttää useita pesiä, joitakin ruoan varastoimiseen. Pesäkäytävissä vahva myskin tuoksu.
  • Lisääntyminen: Yksi- tai moniavioinen. Parittelu tammi–maaliskuussa. Pentuja keskimäärin 3–5, syntyvät touko-kesäkuussa sokeina, kuuroina ja hampaattomina. Paino keskimäärin 100 g. Itsenäistyvät loppukesällä, sukukypsiä 10 kuukaudessa.
  • Äänet: Haukkuu ja huutaa.
  • Ravinto: Kaikkiruokainen. Saalistaa pikkunisäkkäitä, lintuja ja selkärangattomia. Syö myös raatoja, siemeniä ja marjoja. Asuinalueilla kaivaa ruokaa tunkioista. Saalistus alkaa yleensä iltahämärissä.
  • Jätökset: Makkaramaisia, vaihtelevat paljon ravinnon mukaan, n. 8–10 × 2 cm, koiran jätösten kokoisia. Usein näkyvillä paikoilla reviirin merkitsemistä varten. Hajujäljissä luonteenomainen myskin haju.

Ketun levinneisyys kattaa koko Suomen, tiheimmin sitä on lounaisosassa, syksyisin kanta on suurimmillaan, noin 150.000 yksilöä, niistä metsästetään n. 65.000. Kettu on hyvin sopeutuvainen ja asustaa monenlaisissa ympäristöissä – kunhan vain tarjolla on ruokaa ja suojapaikkoja. Sitä tavataan metsissä, kaupungeissa, maaseudulla ja tuntureilla. Kettu on aktiivinen kaikkina vuodenaikoina. Se liikkuu eniten hämärissä ja yöllä, mutta varsin usein sitä näkee päiväsaikaankin. Elinpiiri on 15–30 km².

Kettua ei juurikaan voi sekoittaa muihin koiraeläimiimme, se on sutta pienempi, supikoiraa paljon hoikempi ja äärimmäisen harvinaista naalia suurempi, turkin värityskin on aivan erilainen. Kettua pidetään myös tarhaeläimenä, jota yleisesti kutsutaan hopeaketuksi.

Suomalaiset tarhaturkiseläimet

Suomi on maailman suurin ketunnahkojen tuottaja. Suosituin turkiskettu on (1) sinikettu (Vulpes lagopus), joka ei nimestään huolimatta olekaan kettu vaan naalin siniharmaa värimuoto. Toinen suomalainen turkiskettu on (2) hopeakettu (Vulpes vulpes), joka on punaketun eli tämän sivun ‘aidon’ ketun jalostettu värimuoto. Toiseksi suosituin turkiseläin Suomessa on (3) minkki (Neovison vison), josta kasvatetaan useita eri värimuotoja. Muita Suomessa tarhattavia turkiseläimiä ovat (4) suomensupi (Nyctereutes procynoides) eli supikoiran tarhamuoto, ja vielä (5) hilleri (Mustela putorius).

Haital Lista toisaalla

Kettua vietiin 1800-luvulla Australiaan metsästyseläimeksi, mutta tulos oli aika huono. Nykyisin kettu on listattu IUCN:n listassa 100 haitallisimman vieraslajin joukkoon (vertaa kärppä ja kaniini).

Muita saman suvun lajeja
Muita saman heimon lajeja

Seuraa meitä!

Tunnista lajeja!

Sivun alkuun / Top of the page