Jauhojalkahapero, R. farinipes

© Copyright: Kuvat: Jouko Lehmuskallio.
All rights reserved.

Haisuhapero

Russula foetens

  • Heimo: Haperot ja rouskut – Russulaceae
  • Suku: Haperot – Russula
  • Syötävyys: X – syötäväksi kelpaamaton
  • Samannäköisiä lajeja: tuoksuhapero, jauhojalkahapero (katso viimeinen kuva)
  • Lakki: 7–15 cm leveä, nuorena puolipallomainen, vanhemmiten laakeneva, lopulta hieman kuoppakeskustainen, limainen tai tahmea, reunoilta pitkään sisäänkiertynyt, terävä ja uurteinen. Pintakelmu hunajankeltainen tai likaisenruskea, usein keskeltä hieman tummempi. Heltat melko tiheässä, kolotyviset, kapeat, usein poikkiharjuiset, kellanvalkoiset tai likaisenvalkoiset, nuorena pisaroivat, vanhana ruskeapilkulliset.
  • Jalka: 5–8 cm pitkä, tasapaksu (1,5–3,5 cm), tukeva, lakkia vaaleampi, likaisenvalkoinen, kosketuskohdista ruskettuva, yläosassa usein nestepisaroita. Nuorena täyteinen, vanhempana lokeroisen ontto.
  • Malto: Valkoista tai lähes valkoista, kovaa, haurasta. Jalan malto lokeroista.
  • Itiöpölyn väri: Kermankellertävä.
  • Maku: Polttavan kirpeä.
  • Haju: Omalaatuinen, eltaantunut öljy, imelä, tympeän vastenmielinen.
  • Kasvupaikka: Tuoreet lehtomaiset metsät, lehdot, heinikot, puistot, multa- ja savimaat, polkujen varret, avoimet paikat. Lähinnä koivun juurisieni. Hemi–, etelä–, keski– ja pohjoisboreaalinen vyöhyke.
  • Satoaika: Heinä–syyskuu.
  • Säilytys: Suolaus tai etikkasäilöntä.

Haisuhapero kasvaa multa- ja savimaalla lehdoissa, puistoissa, polkujen varsilla ja muilla avoimemmilla paikoilla koko maassa Tunturi-Lappia lukuun ottamatta. Laji on yleinen etelässä ja harvinaistuu pohjoista kohden. Haisuhapero on runsassatoinen sieni, ja sitä löytää paljon huonoinakin sienivuosina.

Haisuhapero ruokasienenä jakaa vahvasti mielipiteitä. Joidenkin mielestä koko sieni on kamalan hajuinen ja makuinen, eikä siitä mitenkään saa kelvollista ruokasientä, toiset taas ovat ihastuneet sen omalaatuiseen makuun. Haisuhapero vaatii kuitenkin rankan esikäsittelyn, ennen kuin siitä saadaan ruuaksi kelpaavaa. Venäläinen tapa on liottaa nuoria sieniä monta päivää kylmässä vedessä ja valmistaa niistä tämän jälkeen etikka- tai suolasieniä. Haisuhaperoa voisi verrata vaikkapa homejuustoihin; toiset vihaavat, toiset rakastavat. Tässä se luokitellaan syötäväksi kelpaamattomaksi.

Haisuhaperon saattaa sekoittaa lähinnä tuoksuhaperoon (Russula grata) ja pahanmakuiseen jauhojalkahaperoon (Russula farinipes), jotka kuitenkin voi erottaa haisuhaperosta hajun perusteella; haisuhapero tuoksuu eltaantuneelta rasvalta, tuoksuhapero karvasmantelilta. Tuoksuhapero on syötävä, mutta hieman omalaatuisen makuinen kuten haisuhaperokin.

Muita saman suvun lajeja
Huomio!

Ennen sienten maistamista tai syömistä täytyy olla täysin varma lajin tunnistamisesta. Sivuston tietoja tulee pitää ohjeellisena. Tarvittaessa tulee käyttää myös muita lähdeteoksia. Tekijät eivät vastaa mahdollisten virheiden aiheuttamista vaaratilanteista.

Seuraa meitä!

Tunnista lajeja!

Sivun alkuun / Top of the page