Syötävyys

*** – erinomainen ruokasieni
Näköislajit

– – – –
Lakki
1–5 cm leveä, aluksi puolipallomainen, sitten laakeneva, sileä, reuna piparkakkumaisesti poimuttunut, vaalean kellanruskea–säämiskänruskea, kuivana hyvin vaalea. Heltat melko harvassa, kolotyviset (lähes irtotyviset), vaalean kellanruskeat.
Jalka

4–8 cm pitkä, kapea (3–6 mm), kova, tikkumainen, hyvin vaalean ruskea, jauheinen.
Malto

Valkeahkoa.
Itiöpölyn väri

Valkoinen.
Maku

Mieto.
Haju

Muistuttaa mausteneilikkaa.
Kasvupaikka

Nurmikoilla, ym. lyhytruohoisilla paikoilla. Muodostaa laajoja noidankehiä. Noidankehän kohdalta ruoho on kuollutta, mutta sen ulkopuolella syvemmän vihreää. Yleinen maan eteläosissa. Hemi-, etelä-, keski- ja pohjoisboreaalinen vyöhyke.
Satoaika

Kesä–lokakuu.
Säilöntä

Kuivaus, pakastus.

Nurminahikas on huomiota herättävä ilmestys. Vaikka yksittäinen lakki ei ole iso, niin yhdessä kaarimaisessa noidankehässä voi olla satoja lakkeja. Tällöin niitä voi kerätä myös ruoaksi, eikä pety; pienestä koostaan huolimatta lakkeja voi kertyä saaliiksi runsaastikin ja silloin niitä voi paistaa pannulla. Maku on yllättävän hienoarominen, ja rapea koostumus muistuttaa pekonia. Luonnollisestikaan nurminahikasta (niinkuin muitakaan sieniä) ei kannata kerätä vilkasliikenteisten katujen varsilta.

Nurminahikkaat tappavat nurmikon kuivuuteen, joten niiden kohdalla ruoho on kulottuneen ruskeaa. Kehän ulkopuolella on syvänvihreä vyöhyke, johon lahoava sienirihmasto on luovuttanut ravinteita. Ohutmaltoisuudestaan huolimatta lakki saattaa olla toukkainen, mikä on hyvä tarkastaa halkaisemalla lakki. Noidankehä-käsitys on syntynyt jo keskiajalla, kun noidankehät herättivät ihmisten huomiota ja loivat outoja ja kiihottavia mielikuvia: kuviteltiin, että yöllä olivat keijut (monissa kielissä keijunkehä) tanssineet piiriä sienirenkaan sisäpuolella ja soittajat olivat istuneet sienten lakeilla soittaen musiikkia tanssiin.

Nurminahikas

Taksonomia

Lahko

Alalahko

Heimo

Suku

Laji