© Copyright: Kuvat: Jouko Lehmuskallio, Jarkko Korhonen, Lasse Kosonen.
All rights reserved.

Suppilovahvero

Craterellus tubaeformis

  • Tieteellinen synonyymi: Cantharellus tubaeformis
  • Heimo: Cantharellaceae
  • Suku: Mustatorvisienet – Craterellus
  • Syötävyys: *** – erinomainen ruokasieni, Ruokaviraston suosittelema
  • Näköislajit: kosteikkovahvero, rustonupikka, kultaheltta (2 viimeistä kuvaa)
  • Lakki: 2–8 cm leveä, nuorena kupera, vanhetessa laakenee syvänapaiseksi, suppilomaiseksi tai torvimaiseksi. Reunoilta pitkään alaskiertynyt ja aaltoinen, sileähkö tai pienisuomuinen, kuivapintainen. Väri nuorena kellanruskea, vanhemmiten tummenee kellertävän- tumman- tai harmaanruskeaksi. Väri vaihtelee voimakkaasti vaaleasta tummaan myös kasvustoittain ja harvinainen, kokonaan keltainen värimuotokin tunnetaan. Lakin alapinnalla ovat helttoja muistuttavat haaroittuvat ja johteiset poimut, harjut, jotka nuorena ovat keltaiset tai vaalean kellanruskeat, myöhemmin harmaat.
  • Jalka: Pitkä (4–8 cm), solakka (0,5–1 cm), pyöreähkö tai litteä, sileä, ontto. Nuorena kellertävä, vanhemmiten vihertävänkeltainen.
  • Malto: Ohutta, kiinteää, kellanvalkoista, vanhemmiten rustomaisen sitkeää.
  • Itiöpölyn väri: Kellanvalkoinen.
  • Maku: Mieto.
  • Haju: Mieto, miellyttävä, mausteinen.
  • Kasvupaikka: Tuoreet kuusikot, lehdot, kumpuilevat havumetsät ja sekametsät, syvällä sammalessa. Kuusen juurisieni. Hemi-, etelä-, keski- ja pohjoisboreaalinen vyöhyke.
  • Satoaika: Elokuun loppu–joulukuu, pysyvän lumen ja kovien pakkasten tuloon asti.
  • Säilöntä: Kuivaus, pakastus. Voidaan säilöä monin tavoin.

Suppilovahvero on keltavahveron ohella suosituimpia ruokasieniämme. Se kasvaa kuusen seurassa usein suurina ryhminä yleisenä Etelä- ja Keski-Suomessa, harvinaisempana pohjoisessa, harvakseltaan aina Tunturi-Lappiin asti. Suppilovahvero on keltavahveron tavoin helppo tunnistaa, se on runsassatoinen ja sen satokausi on suhteellisen pitkä; aina elokuusta lumen tuloon asti. Pieni pakkanenkaan ei suppilovahveron makuun juuri vaikuta, mutta moneen kertaan jäätyneet ja sulaneet sienet on syytä jättää poimimatta. Suppilovahvero on myös hyvin paikkauskollinen ja sitä voi löytää kasvamasta samasta paikasta vuodesta toiseen. Hyvät suppilovahveropaikat ovatkin mökkiläisten tarkoin varjeltuja salaisuuksia. Suppilovahveron itiöemät ovat sienestäjän riemuksi pitkäikäisiä ja harvemmin toukkaisia tiivismaltoisuutensa ja mahdollisten useimmille hyönteisille epämiellyttävien aromiaineiden vuoksi. Kerätytkin sienet säilyvät useamman päivän tuoreena kuivassa ja viileässä paikassa.

Suppilovahveron saattaa sekoittaa kultahelttaan (Chrysomphalina chrysophylla), rustonupikkaan (Leotia lubrica) sekä muihin vahveroihin, kuten kalkkipitoisen maaperän kosteiden metsien ja ravinteisten suon laiteiden kosteikkovahveroon (C. lutescens). Suppilovahverolla on lakin alapinnalla helttamaiset, melko säännöllisen muotoiset poimut. Kosteikkovahveron lakin alapinta on sileä tai hieman ryppyinen ja rustonupikan lakin alapinta on sileä, mutta usein lakki on niin sisäänpäin kääntynyt, ettei alapintaa juuri ole näkyvissä. Lopulta kosteikkovahveron lakin reuna on pitsimäisen ryppyinen, suppilovahverolla lähinnä aaltoinen. Rustonupikan malto on rustomainen ja kumimaisen sitkeä, sieni on kuin silikoninpalanen. Kosteikkovahvero eroaa suppilovahverosta myös jalan osalta, sillä sen jalka on kauneimmillaan hehkuvan oranssi, suppilovahveron jalka vihertävän keltainen. Kosteikkovahvero on erinomainen ruokasieni, jopa miellyttävän, suppilovahveroa makeamman arominsa vuoksi suppilovahveroa paremmaksi kehuttu. Rustonupikka ei sovi ruokasieneksi, sillä se on lievästi myrkyllinen, koska siinä on hyvin pieniä määriä samaa myrkkyä, kuin korvasienessä (gyromitriini). Erehdyksessä rustonupikkaa on takuulla poimittu ja syöty suppilovahverona, eikä tiedossa ole lainkaan sen aiheuttamia myrkytyksiä.

Kultaheltta

Chrysomphalina chrysophylla

Varsinkin päältäpäin kultaheltta suppilomaisine lakkineen muistuttaa suppilo- ja kosteikkovahveroa. Keltaiset heltat kuitenkin paljastavat, että kyseessä ei ole vahvero. (Vahveroilla on lakin alpinnalla on haaroittuvat poimut.) Toinen selkeä ero on se, että kultaheltta kasvaa lahopuilla ja kannoilla. Kultaheltta on melko harvinainen, varmimmin sitä tapaa Lounais-Suomessa. Kultaheltta ei ole myrkyllinen, mutta ei läheskään vahveroiden arvoinen.

Muita saman suvun lajeja
Huomio!

Ennen sienten maistamista tai syömistä täytyy olla täysin varma lajin tunnistamisesta. Sivuston tietoja tulee pitää ohjeellisena. Tarvittaessa tulee käyttää myös muita lähdeteoksia. Tekijät eivät vastaa mahdollisten virheiden aiheuttamista vaaratilanteista.

Seuraa meitä!



Tunnista lajeja!

Sivun alkuun / Top of the page